Ei ole poskisuukon voittanutta

pusu1

– Tänään en suukota ketään, koska olen tulossa flunssaiseksi, joogaopettaja sanoi tunnin alussa. Niin, täällä Etelä-Ranskassa kun ollaan, jokainen oppilas käy erikseen pussaamassa jumppaopettajaa poskelle ennen tuntia. Poskipusuttelusta on sosiaalisesti hyväksyttävää kieltäytyä vain, jos sattuu olemaan sairaana.

Vaikka joskus moinen suukottelu ärsyttikin, olen vuosien mittaan oppinut rakastamaan tätä hullunkurista ranskalaista tapaa.

Se jos joku nimittäin pakottaa ihmisen olemaan läsnä. Se pakottaa pysähtymään ja huomioimaan vastaantulijan, nostamaan katseen älypuhelimen ruudulta ja sanomaan jokaiselle henkilökohtaisen hein. Se pakottaa meidät kaikki keskittymään hetkeksi toiseen ihmiseen. Sillä loppujen lopuksi – mikä oikeasti on sen tärkeämpää?

pusu2

Erityisen tärkeäksi pussailu on noussut mielessäni nyt kun vietän paljon aikaa itsekseen. Kirjoitan tulevaa kirjaani, mikä on usein verrattain yksinäistä puuhaa. Kaipaan ihmiskontakteja päivittäin, ja huomaan oikein odottavani pienimpiäkin sosiaalisia tilanteita: kaupassa käyntiä, lasten hakemista koulun portilta, harrastuksia. Ja niitä suukkoja tietysti. Suukot saavat jokaisen meistä tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Sillä jokainen meistä tarvitsee elämässään huomiota selvitäkseen arjesta.

pusu3

No, omalla kohdalla yksinolo on tietysti kovin rajallista. Aamut ja illat ovat kotona meteliä täynnä, saan halata rakkaita ihmisiä, jakaa päivän tuntemuksiani perheen kesken. Niin ei kaikilla ole.

Ystäväni jakoi Facebookissa tämän alla olevan The Independentin videon, jossa mies kokeilee olla viikon yksin. Erityisesti sen loppu koskettaa. Vaimonsa menettänyt, yksinäinen mies sanoo: “The key would be aware of people (avain olisi olla tietoinen ihmisistä).”

Niin – kuinka moni meistä on ruuhka-arjessaan oikeasti tietoinen ympäröivistä ihmisistä? Kuinka moni sanoo tuntemattomalle vastaantulijalle päivää tai pysähtyy puolitutun äärelle muutamaksi minuutiksi? Kuka istuu bussissa yksinäisen viereen ja aloittaa jutustelun?

Suomessa olen huomannut ihmisten kyllä usein olevan tietoisia muista, mutta ei ehkä tässä samassa mielessä kuin täällä. Pohjoisessa ihmisille annetaan mieluummin tilaa kuin huomiota saati läheisyyttä. Mitä jos kokeilisit ensi kerran poskipusua? 😀

Nyt kun ongelmista puhutaan

antibes tori

Kesäajasta luopuminen on saanut Suomen eduskunnassa kannatusta. Kiinnostavaa.

Huomasin kyllä keväällä, kuinka kellon siirtely puhutti suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Venkslaaminen harmistutti monia kamalasti, mikä tuntui omasta näkökulmasta pikkuisen höpsöltä. Siirretäänhän Ranskassakin kelloja. Siirretäänhän sitä kelloa aina silloinkin kun matkataan lomalle Espanjaan. Ja saatetaanhan sitä muutenkin herätä viikonloppuna noin vain tuntia myöhempään tai aikaisempaan. Sitä paitsi – kännykkähän siirtää kellon automaattisesti. Mikä probleema tämä nyt oli?

Minä rakastan kesän valoisia iltoja. Ja kellojen siirtämisellä on itselleni symbolinenkin merkitys: ihminen ikään kuin tajuaa, että nyt ollaan kesässä, nyt taas talvessa. Ehkäpä sitten olen ajatuksineni yksin.

10.00

Paljon kesäaikaa isompana ongelmana pitäisin sen sijaan lasten loma-aikatauluja. Suomessa kesälomat alkavat liian aikaisin, meillä Ranskassa taas aivan liian myöhään. Siinä missä suomalaiset pikkukoululaiset pitelevät kesäkuun sadetta ja paahtuvat luokissaan elokuussa, on meidän lapsosilla nyt heinäkuisissa koululuokissa läkähdyttävän raskasta. Kun ulkona on 35 astetta eikä luokkahuoneissa laisinkaan ilmastointia, voitte kuvitella pienokaisen tilan kello 16. Viime päivinä olenkin järjestänyt työni niin, että olen voinut noukkia kuopuksen kotiin päiväunille.

Eivätkö kaikki eurooppalaiset koululaiset voisi päästä juhannuksena lomalle ja aloittaa vastaavasti elokuun lopussa? Tehtäisiinkö kansalaisaloite myös siitä?

19.00

Ja jos vielä saisin valita, niin jonkinmoista standardisointia vaatisin kyllä myös kellonaikoihin noin niin kuin yleisesti. Opettelemme nimittäin nyt tyttäreni kanssa kellotaulua. Uudet tiedonmuruset aiheuttavat hämmennystä paitsi pienessä, myös perheessä huonompaa suomea puhuvassa aikuisessa. Kuinka hemmetissä ihmisen pitäisi muistaa, että sept heures et demie on puoli kahdeksan eikä puoli seitsemän? Häh?

Onneksi on kolkkia, joissa vaikeneminen ei ole kultaa

Vaikemeninenko

Luin Hesarista, kuinka sveitsiläinen Das Magazin -lehti on omistanut kokonaisen numeronsa suomalaiselle vaikenemiselle. Sveitsissä suomalainen tuppisuisuus nähdään positiivisena asiana, suoranaisena matkailuvalttina. Sveitsiläiselle Suomi on ilmeisesti kuin mystinen, maankokoinen hiljaisuuden retriitti.

Miehenikin kertoo usein ihmeellistä tarinaa siitä, kuinka aikoinaan Suomeen puhelimitse tehdyssä työhaastattelussa tuli pitkä, ahdistavan hiljainen hetki.

– Minä luulin, että no niin, pieleen meni. Mutta eipä sittenkaan, minäpä sainkin sen paikan! Suomessa hiljaisuus on hyvä asia.

Täällä maailmalla kun pyörii ulkosuomalaisten kanssa, vaikeneminen tulee usein puheeksi. Yllättävän monikin tuttavani on sanonut viihtyvänsä ulkomailla paremmin, koska maailmalla on lupa puhua ventovieraillekin. Ei tarvitse vaieta itseään kuoliaaksi ja hölösuisuuskin on sallittua. Suomessa kun tuntui, että aina oli joku asettamassa tulppaa suulle.

kivipatsas

Sillä niinhän se on, että kaltaisestani puheliaasta ihmisestä väkinäinen vaikeneminen tuntuu raskaalta, vaikealta,  ja ennen kaikkea oman, eloisan persoonan piilottamiselta. Tietäisivätpä kaikki, mikä vapaudentunne se onkaan, kun kahvilassa voi pussata puolituttua poskelle ja toisen jonottajan kanssa jutustella vaikka nyt eilisestä leivästä, jos ei muuta keksi. Voi olla juuri se, mikä on.

Sveitsiläislehdessä kerrotaan vaikenemisen johtuvan suomalaisten epäluuloisuudesta, mikä minusta kuulostaa mielenkiintoiselta. Tässä suora lainaus HS:n jutusta:

Enon mukaan pitkään sotia vältelleet maat, kuten Ruotsi ja Sveitsi, eivät voi ymmärtää epävarmuutta, jonka uhatuksi tuleminen aiheuttaa. Suomalaiset ovat yhä epäluuloisia. Siksi he eivät puhu kaikille. Omille kyllä jutellaan.

Liekö sitten suomalaisuuden syytä vai muuta, mutta kuten sveitsiläiset, rakastan minäkin tietysti kauniita, maagisen hiljaisia hetkiä saunanlauteilla tai metsäkävelyllä. Siinä ollaan toiselle täydellisesti läsnä, mutta ihan hiljaa. Sen sijaan en yhtään rakasta arjessa vaikenemista, hiljaisia hetkiä kaupan kassajonossa, varpaisiin toljottamista ruuhkabussissa saati tukahduttavaa puhumattomuutta kahvipöydässä.

Yksi suomalainen työkaverini sanoi aikoinaan äitinsä opettaneen hänelle, ettei ihmisen sovi olla häiriöksi.  Sillä tämä taisi tarkoittaa, ettei ylenpalttinen hölöttäminen ole ihmislapselle soveliasta. Minua ei onneksi näin kasvatettu, vaikka ehkä joskus olisi ollut vähän syytäkin.

Siksipä sanon sen nyt teille tässä suoraan: jos joskus tavataan, meikäläisen kohdalla sopii kyllä ihan avoimesti olla vähän häiriöksikin.