Cannesin ensi-iltabileissä: Rennosti Hymyilevä mies

hymyilevä

Cannesin festivaalien kakkossarjassa kilpailevan suomalaiselokuvan tekijät hymyilivät raukeasti. Tunnelma oli rantakaupungin baarissa katossa, vaikka monien jännitys oli alkanut purkautua väsymyksenä. Joku kuuluikin ottavan vielä yhden drinkin, jotta pysyisi hetken hereillä.

hymy2

Olimme nyrkkeilyaiheisen Hymyilevä mies -elokuvan ensi-iltabileissä, jotka olivat alkaneet kello 23. Torstai oli leffantekijöille ollut jo hirmuisen pitkä: iltapäivällä oli elokuvan ensi-ilta, sitten Arte-kanavan laivalla juhlat, vielä illallinen ja lopulta nämä bileet Silencio-ravintolassa ihan lähellä festivaalipalatsia.

Helpotus loisti poskilta. Näytös oli sujunut hyvin, yleisö taputtanut ja palaute ollut imartelevaa.

– Cannesissa on tapana, että jos elokuvasta ei tykätä, saatetaan lähteä kesken pois. Meiltä ei lähtenyt kukaan, elokuvan käsikirjoittaja Mikko Myllylahti kertoi baaritiskillä (yläkuvassa Juho Kuosmanen, Mikko Myllylahti ja Eevi Myllylahti).

Maailman arvostetuimpien festivaalien tarkka yleisö ei todellakaan tekijöitä mielistele. Se voi pahimmillaan  äityä salissa jopa buuaamaan, niin kuin  Sean Pennin The Last Face –elokuvan näytöksessä. Taputukset täällä kannattaa ottaa tosissaan.

hymy4

– Tosi hyvin meni! Ensi-iltaa hermoillut ohjaaja Juho Kuosmanen nauroi helpottuneena.

– Mun nettiyhteys vaan ei kännykässä toimi, en yhtään tiedä mitä siitä on kirjoitettu.

No kuule vaikka mitä, teki mieli sanoa. Jo samana iltana elokuva-alan Screen Daily-lehti kehui Jarkko Lahden ja Oona Airolan näyttelijäntöitä, The Upcoming-lehti taas suitsutti Kuosmasen ohjausta.

hymy

Niin kovasti elokuvasta pidettiin, että ihan itsekin herkistyi ylpeilemään. Minähän olin toimittajan ominaisuudessa nähnyt leffan ennakkoon ja saatoin yhtyä kriitoikoiden arvoihin. Erityisesti tällaiselle ulkosuomalaiselle se pohjoisen ilmaisun pienieleisyys, tunteiden aitous ja kauniit maisemat koskettivat. Leffa jäi moneksi päiväksi mieleen pyörimään, mistä Kuosmaselle mainitsinkin.

– Hyvä elokuva alkaa siitä, mihin se päättyy, Kuosmanen hymyili. Niin juuri.

– Moi moi! Ihana nähdä! Leffan naispääosan esittäjä Oona Airola astui  jo alkaneisiin juhliin, halasi ja tuntui valaisevan salin leveällä, pehmeällä hymyllään.

hymy3

Baarissa sekoitettiin uusia drinkkejä ja jo kohta salin keskelle raivattiin tilaa. Airola yhdessä bändinsä kanssa nostivat soittimet esiin ja alkoivat musisoida. Ulkomaiset vieraat tapailivat suomeksi käännettyjen hittien sanoja. – Americano, americano, hoilasi tumma mies vieressä, minä taputin tahdissa. Pääosan esittäjä Jarkko Lahti svengaili vaimonsa kanssa eturivissä.

Enää yksi yö palkintojenjakoon. Lauantaina se selviää, pääsevätkö suomalaiset miehet ja naiset hymyilemään vielä tätäkin leveämmin.

 

Cannesin filmifestarit ilman lippua

20160516_220925

Festivaalipalatsin ulkopuolella parveilee lukuisia leffafaneja. He haluaisivat päästä katsomaan elokuvaa palatsiin, mutta lippuja on vain harvoille ja valituille.

– Kutsuja? Invitations? he kyselevät.

Kutsu festivaalielokuvaan on haluttu. Kukapa nyt ei tahtoisi tepastella julkkisten varjossa palatsin portaita ylös, hipsuttaa punaisella matolla, kuvitella olevansa maailmantähti. Aika moni meistä varmaan.

20160516_220802

Onneksi Cannes tarjoaa erinomaista ajanvietettä myös liputtomille (ja rahattomille) nautiskelijoille. Halusin jakaa kanssanne muutaman tunnelmakuvan maanantai-illalta, jolloin matkasimme miehen kanssa kaupunkiin elokuviin.  Cannesin Cinéma de la Plage, eli festivaalien ajaksi uimarannalle viritetty elokuvateatteri näyttää nimittäin elokuvia menneiltä festarivuosilta. Me valitsimme ilmaisesta ohjelmistosta tietysti miehen all time favoriten, eli The Endless Summer -surffidokkarin vuodelta 1966.

20160516_220718

Siinä, huvijahtien valaisemassa Cannesin lahdekkeessa, varpaat hiekassa, kylki kyljessä, surffiaaltojen kohinassa oli takuulla tunnelmallisempaa kuin monessa muussa elokuvateatterissa. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan.

Terkut Cannesista – tähtisadetta ja feminismiä

Cannesin filmifestivaalit ovat täällä! Tuossa videonpätkällä vähän tunnelmia yleensä hiljaisesta rantakaupungista. Eihän siellä meinaa mahtua edes liikkumaan! Tällä viikolla meinaan postailla pääasiassa elokuvakaupunkiin liittyviä juttuja, niin hauskaa siellä on.

Pääsin tänään festareilla työn puolesta kuuntelemaan mielenkiintoista paneelikeskustelua, johon osallistui alan suurnaisia eripuolilta maailmaa. Puhumassa olivat mm. mieletön Salma Hayek ja arvostettu irakilaiskirjailija / televisiotähti Zainab Salbi. Keskustelu herätti ajatuksia paitsi naisena, myös tietysti tällaisena aika usein perheasioista bloggaavana mammana.

salma

Maailmantähdet puhuivat paneelissa tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Inspiroivasta parituntisesta voisi kirjoittaa monisivuisen esseen, mutta noukinpahan tähän nyt aiheista yhden. Salma Hayek sen sanoikin: uusi teknologia antaa naisille mielettömiä mahdollisuuksia jos sitä osaa käyttää oikein.

Oman materiaalin julkaiseminen on netissä helppoa. Lukijat ja katsojat löytävät itse kiinnostuksen kohteensa, ne eivät tule ylhäältä annettuina.

Tätäkään en ollut pohjoismaisena tasa-arvoon tottuneena naisena tullut ajatelleeksi.

Suuressa elokuvamaailmassa tilanne on yhä toinen: esim. USAssa vain 9 prosenttia ohjaajista on naisia, mikä eittämättä vaikuttaa myös elokuvien aihepiireihin. Paneeliin osallistunut ohjaaja Liza Azuelos kertoi mm., ettei elokuvamaailmassa edellenkään pidetä perhe- tai intiimiasioita suurten elokuvien aiheina. Historiankirjoihin ne eivät jää. Esimerkkinä hän mainitsi “Hiljaiset sillat”, oman lempielokuvansa. Se ei tule ensimmäisenä mieleen kun puhutaan Clint Eastwoodista.

Miksi? Naisen vahvuuksilla pitäisi niilläkin olla paikkansa historiassa.

Toki huonoina hetkinä sitä erehtyy itsekin luulemaan, etteivät nämä omat pienet arkielämän jutut ole isossa mittapuussa tärkeitä. Kaupassakäyntiä, pyykinpesua. Pelkkää naisten näpertelyä tämä bloggaaminenkin. Pitsinnypläystä. Isossa maailmassa pähkätään isompia juttuja. Otetaanko tässä minua enää koskaan tosissaan kun näistä kaikista asioista avoimesti löpisen internetissä.

Mutta sitten huomaan, että Facebookissa blogin tykkääjien määrä on jo melkein tuhat ja punastun. Niinhän se menee. Suurta sen ei tarvitse olla ollakseen jollekin meistä edes himpun verran tärkeää.