Mitä? Onko Suomi niin nuori?

maisema2

Aloitin aamuni kyynelehtimällä. Satuin katsomaan yhden niistä lukuisista sosiaalisessa mediassa jaetuista videoista, joissa laulettiin Finlandiaa. Sitten tykkäsin kavereiden itsenäisyysjuhlakuvia. Nyökyttelin teksteille, joissa suomalaiset kiittelivät synnyinmaataan koulutuksesta, tasa-arvosta ja vapaudesta. Juuri näin. Kyllä, olen täysin samaa mieltä.

Monet suomalaistenkin ystävien teksteistä oli kirjoitettu englanniksi, tietysti, jotta ulkomaalaiset ystävätkin ymmärtäisivät miten isosta asiasta on kyse.  Ymmärrättekö, meidän hieno, pohjoinen maamme täyttää sata vuotta! Education and equality ja kaikki! Think about that!

Sillä meille se on tosi iso asia.

Mutta eivät he kaikki siltikään ymmärrä. Tai no, onnittelevat kyllä ja kuuntelevat mielellään, mutta esimerkiksi täällä muinaisten roomalaisten jalanjäljissä saattavat olla jopa aidosti yllättyneitä siitä, että maamme on niin kovin nuori. Ihan teini vielä. Jos nyt edes ihan tarkalleen tietävät, että missä se Finlandia luuraa.

– Ah, félicitations! Mutta onko maanne todella vasta sata vuotta? Miksi? kysyi kuvanveistoluokan tuttavanikin kun kehuin synnyinmaani viettävän pian synttäreitä.

– Happy Finland day then, sanoi puolestaan brittiläinen joogaopettajani ystävällisesti kun kerroin, etten tänä keskiviikkona tule tunnille, koska juon muiden suomalaisten kanssa asiaan kuuluvia cocktaileja. Finland day. Teki vaistomaisesti mieli korjata, että Independence day, ja hei 100 years, mutta sain kieleni kuriin.

Kuulin kyllä tuttavaltani, että Saksan mediassa Suomi on nyt isosti esillä. Täälläpä on toisin, sillä  juuri  tänään, meidän suurena suomalaisena juhlapäivänämme Ranska suree eikä uutisiin mahdu muuta. Maan suurin, eri sukupolvet musiikillaan hurmannut rock-tähti, Johnny Hallyday nimittäin menehtyi yöllä. Hallydayn musiikki ei koskaan menestynyt maan rajojen ulkopuolella, mutta näiden Ranskan vuosien jälkeen kyllä ymmärrän, kuinka se kosketti ranskalaisia. Suurmiehen poismeno sattuu moniin, vaikken ehkä siihen suomalaisena pystykään täysin eläytymään.

Niin kuin ei ranskalainenkaan pysty eläytymään minun ajatuksiini Suomesta, varsinkaan jos ei ole elänyt hetkeä tai toista keskellä routaista pohjolaa. Mutta ei anneta sen haitata, sillä suomalaisuus elää meissä jokaisessa sisällä. Juurista, niistä nuoristakin, on syytä olla tosi ylpeä.

Hyvää syntymäpäivää satavuotias Suomi! Félicitations!

 

 

Suomen koulunumeroista vitsiä Ranskan televisiossa

suomi mainittu

Ranskalaisessa televisiossa hauskinta ovat ehdottomasti nämä jokapäiväiset,  muutaman minuutin mittaiset huumorilla höystetyt sarjat. Me katsomme joka päivä France 2-televisiokanavan uutislähetyksen jälkeen tulevan Parents mode emploi (Vanhempien käyttöohjeet) -nimisen sarjan.

Siinä kahden eri perheen vanhemmat yrittävät selviytyä perhe-elämästä kunnialla. Välillä se onnistuu, välillä taas. Huumori on ranskalaista, mutta aika usein hyvinkin osuvaa.

Joten ihmetys olikin suuri, kun eilisen ohjelman ensimmäisessä osassa puhuttiinkin yllättäen Suomesta ja Suomen koulujärjestelmästä. Tai no, jos tarkempia ollaan, niin Suomen kouluissa saaduista numeroista. Ruokapöydässä isä kertoo, kuinka hienoa onkaan se, ettei Suomessa kouluissa anneta nollaa niin kuin Ranskassa, vaan että huonoin numero on nelonen.

(Välihuomautus: Ranskassa kun ollaan, kaikenlaiset koulunumerot ovat hirmu isossa asemassa arjessa. Todistus tärkeä, ja se jaetaan jopa leikkikoululaiselle.)

Alkaa väittely. Jos sitten saa koulussa nelosen, tarkoittaako se kuitenkin loppujen lopuksi samaa kuin Ranskan nolla? Isän mielestä ei, koska nolla on huomattavasti masentavampi numero kuin neljä.

– Kumpi sinusta on parempi – ranskalainen nolla vai suomalainen nelonen? kysyy poika sitten.

– Suomalainen nelonen, isä vastaa.

– No, minä sain historiasta suomalaisen vitosen, poika sanoo.

– Ei se ole huono, isä vastaa.

– Ei huono ei. No niin, poika sanoo ja lähtee pöydästä.

– Kuinka paljon se sitten tekisi Ranskassa… (isä miettii ja laskee ääneen) Leoooo, paljon sinä sait?!!

No, ihan sama naurattiko vaiko eikö, mutta hei kaverit: SUOMI MAINITTU. Jippii!

Loppukaneettina muuten tiedoksi, että tämän hetken ranskalainen suurnimi, Jean Dujardinkin  nousi aikoinaan koko kansan tietoisuuteen vähän samantyyppisestä huumorisarjasta. Se nimi oli Un gars, une fille (Yksi kundi, yksi tyttö) ja sen keskiössä sekoileva pariskunta. Suosittelen katsomaan!

Hei, olen tyttö. En ole poika.

Helena

– Hello, I’m a girl.

– Are you a boy?

– No, I’m a GIRL.

Kuusivuotias tyttäreni on aloittanut koulussa englannin opiskelun. Asumme maassa, jossa lapsille opetetaan ensimmäisellä kielitunnilla erottamaan pojat tytöistä ja tytöt pojista.

Se nauratti kovasti. Olen nimittäin näin etänä seurannut synnyinmaassa vellonutta keskustelua pojista ja tytöistä, ja kuinka sitä ei pitäisi koulumaailmassa erikseen korostaa.  Suomessa ollaan mielestäni ihan oikeilla linjoilla, kunhan tässäkin muistettaisiin ne harmaan sävyt – mikäänhän ei tunnetusti ole täysin mustavalkoista.

Ranskassa pojat ovat pitkälti poikia ja tytöt tyttöjä, kyllä. Jos tästä aiheesta (ei saa puhutella tytöistä tyttöinä!) yrittää tässä omassa asuinympäristössä virittää keskustelua, saa takuuvarmasti osakseen kummastelevia katseita. Niin – huomasinhan vielä viime joulunakin yhden nettilelukataloginkin jaetun tyttöjen ja poikien mukaan. Pojille tarjottiin autoja ja tytöille nukkeja. Huhhuijakkaa.

Toisaalta – olen näin Ranskan vuosien jälkeen saanut huomata, että konservatiivisesta kasvatuksesta huolimatta sukupuolierot saattavat korostua joissain tilanteissa ja odotuksissa Suomessa jopa Ranskaa enemmän. (Toki tämä ehkä muuttuu tulevaisuudessa).

Ranskassa olen kuullut naisen ja miehen olevan parhaimmassa tapauksessa toistensa täydentäjät. He eivät siis toistensa vastapuolet tai vihamiehet, vaan toisilleen complémentaire. 

Heitän tässä ilmoille pari ajatusta.

ranta-lapset2

Pitkään Suomessa asunut ranskismieheni sanoi taannoin, että suomalainen mies on sellainen, joka pysyy hengissä vaikka yksin keskellä lumista talvimetsää ja sytyttää vaikka märistä oksista nuotion. Suomalainen mies ei pienestä hätkähdä, vaan puskee läpi jään vaikka pelkällä sisulla ja remontoi ohessa talon. Eikä mielestäni ole aivan väärässä. Suomalainen mies on latinonäkökulmasta miesten mies, todellinen äijä.

Romanttinen, auringosta ja kevyistä elämäniloista nauttiva ranskalainen serkku puolestaan voi olla – rakkausvalmentaja Florence Escaravagea lainatakseni –  myös hyvin sinut “feminiinisen puolensa kanssa” (vaikkei tätä kasvatuksessa korostettaisi). Ranskalainen mies saattaa lausua runoja ja kantaa vaimonsa kimaltavaa käsilaukkua häpeilemättä. Hän on hoikka, harvoin lihaskimppu ja pukeutuu istuvaan kukalliseen paitapuseroon, muttei ole heikko (vaikkei osaisi hakata puita saati soutaa).

Vai?

ranta-lapset

Toisaalta mitä tulee siihen complementaireen, esimerkiksi ranskalaisissa illanistujaisissa miehet ja naiset istuvat sekaisin, mies-nainen-mies-tyyliin, koska eri sukupuolten edustajat viihtyvät erinomaisesti keskenään ja haluavat viettää aikaa yhdessä. Jopa ranskalainen feministi, Simone de Beauvoir koki miehettömät, sukupuolen mukaan erotellut illalliset Amerikan vierailunsa aikana surullisina*, vaikka naisten aseman puolesta taistelikin.

Toisaalta monissa suomalaisissa juhlissa taas näin ei ole. Kuinka moni ollut tilaisuuksissa, joissa miehet karkaavat keskenään saunaan tai grillaamaan ja naiset jäävät keittiöön höpöttämään. Erottelu tehdään sukupuolen mukaan. Miksi näin on?

Tyttäreni on englannin opiskelusta innoissaan. Jännityksellä odotan seuraavan oppitunnin sisältöä.

*Mona Ozouf: Women’s Words: Essay on French Singularity