Vapauttava ulkopuolisuuden tunne

Untitled11

“Ulkomailla nautin ulkopuolisuuden tunteesta ja sen tuomasta vapaudesta. Kun joku ottaa ulkomailla päähän, aina voi sanoa, että ne ovat näitä täällä, jotka ovat tyhmiä. Kotimaassa joutuu aina kohtaamaan sen, että tyhmiä olemme me.”

Tänä iltana luin kuntosalilla äidin tuomaa Gloria-lehteä. Lehdessä oli haastateltu pitkän uran ulkomailla tehnyttä fysiikan professoria, Paula Eerolaa. Kuten arvata saattaa, Eerola asuu tätä nykyä Suomessa.

nice6

Minua nauratti hänen kommenttinsa, sillä noinhan se taitaa olla. Ulkopuolisuuden tunnehan on ihanan vapauttava juttu ja liittyy ulkomailla melkein kaikkeen olemiseen. Syyttävät sormet ovat jossain kaukana synnyinmaassa ja uudessa maassa sinun tapojasi pidetään suloisen eksoottisina. Voi olla juuri sitä mitä kulloinkin haluaa olla eikä tarvitse pelätä virheitä.

IMG_0741

Toisaalta jos oikein ottaa päähän niin aina voi syyttää paikallisia. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen täällä blogissa kironnut eteläranskalaista rakentamista ja kummastellut lääkärin outoja ohjeita. Hauskaa on sekin, että suomeksi voi aika huoletta hölöttää mitä sattuu – kukapa täällä olisi kuulemassa.

Mutta jossain vaiheessa se ulkopuolisuuden tunnekin ikäänkuin kuivuu kokoon. Ihminen sopeutuu ympäristöön, melkein sulautuu joukkoon ja yllättäen huomaa käyttäytyvänsä ihan niin kuin paikalliset.

Silloin kaltaiseni levottoman ulkosuomalaisen sisuskaluja alkaa hämmentää, tekee taas mieli uuteen paikkaan. Miten ihanaa onkaan löytää tienpätkiä, joita ei ole vielä taivaltanut, uusia lähikauppoja, joissa myydään kaikkea hassua. Uusia leikkipuistoja, uusia matkakohteita, uusia harrastuksia ja uusia, tulevia kantakahviloita. Sitä alkuhuuman tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta voi todella ikävöidä. (Nämä postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kuukausiltamme Ranskassa.)

nice4

Mutta niinhän se on, ettei aina tietenkään voi lähteä, karata muualle. On perhe ja työ ja asuntolaina. Ja ulkopuolisuudessakin piilee vaaroja. Meidän uusimmassa podcast-jaksossa nimittäin haastattelimme Riikkaa, jonka elämänpolku Brasiliassa meni uusiksi avioeron vuoksi. Riikan miehellä ja lasten isällä oli rutkasti kotikenttäetua: olihan hän brasilialainen.

Kaukana tutuista turvaverkoista kahden pienen lapsen äidin oli selvitettävä oikeutensa, luettava lakipapereita ja pidettävä puolensa. Ja upeasti Riikka lopulta selvisikin, vaikkei se helppoa ollut.  Elämänkokemuksesta on ollut myös hyötyä: nykyään hän on perheasioihin erikoistunut asianajana. Riikka muistuttaa silti haastattelussamme: Hanki aina ulkomaillakin oma verkostosi. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Kuuntele jakso täältä:

Neljänkympin kriisi vs. kuusikymppisenä on superkivaa

Helena1

Neljänkympin kriisi.

Kyllä, sellainen minulla on. Kolmenkympin kohdalla kaikki oli ihan helppoa. Järjestää nyt vähän juhlaa, ostaa uutta mekkoa. kilistellä laseja, nautiskella valokeilassa. Vastahan vakiduunikin saatu, elämä edessä, ovet auki suureen maailmaan.

Neljänkympin kohdalla poskien terhakka pyöreys tuntuu kaikonneen. Silmien alla on pysyvät tummat pussit.  Ulos ei kannata lähteä ilman huulipunaa. Yhtään ei auta se, että koko alkuvuoden olen ollut jossain hemmetin taudissa. Kroppakin pettää. Yskä. Selkä kipeä. Vatsatauti.

Voi perhana, tätäkö vanheneminen tarkoittaa? Yhtä kolotusta ja väsymystä ja mustia silmänalusia? En ala!

Erinomaisesti säilynyt vanhempi kollega nauratti meitä nuoria aikoinaan neuvomalla: juo tarpeeksi punaviiniä. Se pitää tiettyä pöhötystä yllä, eivätkä rypyt näy. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuo vitsiksi aiottu vinkki olisi muutaman kerran tullut tänä keväänä mieleen. Toimisiko sittenkin?

Kaikkein parasta lääkettä tähän hölmöläisen itsesääliin oli kuitenkin jutustella Päivin, meidän uusimman podcast-jaksomme vieraan kanssa.  Hän, Yhdysvalloissa uraa tekevä nainen rakastui viidenkympin paremmalla puolella englantilaiseen mieheen ja uskaltautui muuttamaan tämän perässä Lontooseen. Elämä hymyilee leveästi eikä kukaan ehdi muistella painovoiman äärellä alistuvia alleja.

– Vasta näin kuusikymppisenä olen tajunnut, että mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään tehdä, mitä kaikkea pystyy tekemään ja mitä kaikkea on vielä edessä, hän sanoi meidän monipolvisen jutustelumme päätteeksi. Oma puolisokin on vasta 71-vuotias nuori mies.

No niin just Helena. Kuuntele vaikka itse.

Malttaisiko levoton hidastaa?

mimosa juoksu

Onhan se joskus käynyt mielessä. Siis, että miltä se oikein mahtaisi tuntua se hidastaminen – downshiftaus. Kuinka joku oikeasti uskaltaa hypätä rehdisti sivuun?

Olenhan minäkin toki hypännyt omasta pyörästäni jo kertaalleen. Suuren elämänmuutoksen tein nimittäin silloin kun lähdin Suomesta maailmalle. Hyvä, kuukausipalkkainen työ jäi, opiskelin Amerikassa lisää, sain lapsia ja ryhdyin tekemään toimittajan hommia yrittäjänä Ranskassa. Sitten tulivat blogi, kirja ja vaikka mitkä muut jutut.

Entisiä työkavereita on ikävä aina välillä, mutta muutos teki silti valtavasti hyvää. Vaikka palkkaa on vähemmän, teen töitä paljon laajemmalla skaalalla kuin koskaan ennen. Voin hakea lapset koulusta ja viettää suurimman osan viikonlopuista heidän kanssaan. Voin mennä rannalle aamulla ja jatkaa töitä iltamyöhällä.

jooga

Olen näinä vuosina oppinut työstä ja elämisestä ihan hurjasti, kokeillut uusia duunijuttuja rohkeammin ja  tajunnut omasta itsestänikin huisisti enemmän.

Muutos ei ole kohdallani koskaan ollut huono juttu.

Vaikka kaikki on nyt hyvin, unelmia pitää olla. Haaveena minulla on vieläkin se majatalo, mistä olen täälläkin joskus puhunut. Se olisi sellainen suloinen chambre d’hôtes – bed and breakfast jossain ranskalaisella maaseudulla, vähän niin kuin tämä ihanuus, jossa olemme viettäneet useita öitä.

Ehkäpä se on mukavuudenhaluakin, mutta viime aikoina olen vähän alkanut arastella ajatusta. Tulisiko majatalohommasta oikeasti mitään? Olen ehkä sellaiseen yksinkertaisesti liian levoton. Trop speed, kuten joogatunnillanikin minusta sanottiin.

Tässä sen nyt myönnän: kaikkein eniten moisessa projektissa minua pelottaisi juuri hidastaminen, karkaaminen kaupungin vilinän keskeltä jonnekin hiljaisuuteen. Malttaisinko minä sitten kuitenkaan pysähtyä? Jaksaisinko kuunnella omia ajatuksiani, riittäisikö kärsivällisyys odottaa kauppa-autoa tulevaksi? Kestäisinkö epävarmoja hetkiä, jolloin asiakkaita ei olisikaan riittävästi?

16730246_234808510314423_7582603531300487435_n

Uusimmassa podcast-jaksossamme haastattelimme Bosnian vuorilla majataloa pyörittävää Nepua. Hän joutui elämänmuutoksen myötä uuden eteen: jätti entisen työnsä ja päätyi perheensä kera anoppinsa entiseen majataloon. Alku oli kamalan vaikeaa, mutta vähitellen, päivä kerrallaan elämä alkoi asettua uomiinsa. Nyt, keskelle meikäläiselle hyvinkin eksoottista ympäristöä Nepu on ennättänyt kasvattaa pikkuruiset juuret. Jokainen päivä vuorilla on erilainen: välillä kaikki sujuu, välillä taas päivän suunnitelmat sotkevat esimerkiksi naapurin vuohen synnytyksen alkaminen.

Minulle tämä rikas keskustelu jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleen. Ihailen Nepun kärsivällistä otetta elämään, kykyä hengittää vastoinkäymisten edessä. Voisinkohan minäkin joskus kyetä moiseen?