No, milloin meinaatte palata?

paluumuutto

Olemme taas Ranskan auringossa! Olipa ihana käydä pikaisesti Suomessa, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Niin, sillä kodiksihan tämä Etelä-Ranska on muuttunut, eikä mielessä häily enää palaaminen Suomeen niin kuin ennen.

Monet palaamisesta silti aina Suomessa kysyvät, niin kuin tälläkin kertaa. Ja jos totta puhutaan, aikoinaan itsekin lähdin paluumielellä maailmalle. Tehdäänhän niin, että tullaan neljän vuoden päästä kotiin, pyysin miestäni lupaamaan. Nyt aikaa on maailmalla mennyt jo viisi vuotta.

snorklaus

Saska Saarikoski kirjoitti vastikään Hesariin erinomaisen kolumnin merkityksen tunteesta. Kirjoituksen keskiössä oli juuri Saarikoskien tuleva paluu Suomeen. “Yhdysvalloissa on valtavasti nähtävää ja koettavaa, mutta alkuinnostuksen hälvettyä olen tajunnut katselevani kaikkea kuin lasiseinän läpi. Asioilla ei ole minulle sen ­syvempää merkitystä,” hän kirjoittaa.

Saarikoski puhuu grillatuista vaahtokarkeista ja baseball-matseista, jotka merkitsevät amerikkalaisille enemmän kuin ulkopuoliselle. Ranskassa en minäkään esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki osaavat Johnny Hallydayn biisejä ulkoa (niin kuin meidänkin lapsemmekin). Tai minkä vuoksi parasta patonkia pitää metsästää kaupungin etäisimmästä leipomosta kun naapuristakin saa ja sitä sitten vertailla kavereitten kanssa.

Suomalaiselle samanlaisia tuntemuksia voivat tuoda Paula Koivuniemi tai mökkimatka, eikö vain. Kesän grillimakkarallakin voi olla ihmiselle iso merkitys  – lihapitoisuuksista puhutaan kuin patongeista, vaikkei esimerkiksi oma ranskismies edes huomaa noissa meidän melko mauttomissa makkaroissa kummoisia eroja.

Merkitykselliset asiat, olivat ne sitten pieniä kuin saunavihta tai suuria kuin synnyinmaa ovat tietysti tärkeitä hyvinvoinnille. Jos mikään ei merkitse mitään, ei mikään tietysti tunnu miltään.

kala

Saska Saarikoski odottaa paluuta maahan, jossa monet asiat tuntuvat merkityksellisiä. Ymmärrän sen tietysti. Mutta toisaalta hänen kirjoituksensa palautti mieleen sen hetken, kun 16-vuotiaana muutin neljän ulkomaanvuoden jälkeen takaisin Suomeen. Suomessa omille vanhemmille monet asiat tuntuivat olevan merkityksellisiä. Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska ehkä toisin kuin äidille, minulle suurin osa niistä kaikkein merkityksellisimmistä asioista sijaitsi silloin Belgiassa.

Sitä oli monien silloin vaikea ymmärtää.

uimaranta2

Juuri nyt suurin osa meidän perheemme merkityksellisistä asioista on täällä, miehen kotimaassa. Niitä ovat esimerkiksi perheen pitkät illat uimarannalla, apéro dinatoire auringonlaskussa ja tutun lähilihakauppiaan paahdettu kana. Niitä ovat sunnuntaiaamun täydelliset croissantit ja takapihan kiivit, pitkät keskiviikkoiltapäivät lasten kanssa ja goûter (välipala), jota nautitaan kavereitten luona.

Ehkäpä muutamme jonain päivänä Suomeen, mutta paluusta en enää kyllä puhuisi. Asia on muuttunut monimutkaisemmaksi: perheellehän muutto tarkoittaisi uusien, yhtä merkityksellisten asioiden etsimistä uusista ympyröistä, kuten minullekin silloin aikoinaan.

Suomeen kevätjuhliin, koska Ranskassa ei sellaisia järjestetä

kevatjuhliin

Tässä sitä ollaan, kohta matkalla Helsinskiin (niin kuin nämä paikalliset tuppaavat sanomaan) kevätjuhliin. Ensimmäistä kertaa muuten lähdemme reissuun viisivuotiaan tyttären kanssa kahden! Jippii! Perheen miehet jäävät pitämään taloa pystyssä. Viikko on ollut himputin rankka, niin kuin jostain syystä aina ennen kuin mamman pitäisi matkustaa. Pikkuinen poikani on nimittäin sairastellut ja valvottanut yöt, ihan kuin tietäen, että äippä on kohta taas menossa. Käykö teillä koskaan näin?

karrynpyora

Nyt pyrin kuitenkin keskittämään kaiken energian seuraaviin päiviin. Olemme matkalla – kuten monet muutkin suomalaiset tältä seudulta – sukulaisten ylppäreihin ja valmistujaisjuhliin Suomeen. Ihanaa päästä uimarannalta hetkeksi räntäsateeseen laulamaan suvivirttä, sillä täällä meillähän Rivieralla julkisten koulujen kevätjuhlat on tänäkin vuonna peruttu terrori-iskujen pelossa. Se on mälsää.

Ylioppilasjuhlia ei sen sijaan ole peruttu, koska niitä ei ole koskaan järjestettykään. Hah. Tiesittekö, ettei Ranskassa ylioppilasjuhlia juhlita laisinkaan?

Suomalaisesta, juhlia rakastavasta ihmisestä se tuntuu harvinaisen raadolliselta erityisesti maassa, jossa lapsia arvioidaan jo 3-vuotiaasta alkaen koulutodistuksin. Yläasteikäisten sukulaislasten koulutodistuksista olen saanut nähdä, kuinka lapsi itse sijoittuu muihin luokkatovereihin nähden. Viidenneksi huonoin äidinkielessä, kolmanneksi paras liikunnassa. Itse olisin ollut matikassa varmaan ainakin toiseksi huonoin.

IMG_5435

Ei sinänsä – kyllähän nämä ranskalaiset juhlia osaavat. Olen esimerkiksi viettänyt lukuisia eri vaiheiden rippijuhlia katolisessa sukulaisperheessä. Häätkin voivat olla isoja ja pikkukaupungissamme tietty on koko ajan käynnissä jos jonkinmoista karnevaalia, festivaalia ja meluisaa markkinaa. Mutta ylioppilasjuhlat – niistä ei piitata. Ihan mälsää.

Olenkin saanut monelle selittää perinpohjaisesti, että miksi olemme matkalla Suomeen. Niin, Suomessa juhlitaan ylioppilasta vähän niin kuin Amerikassa, tiedättehän.  Ranskassa sen sijaan olen kuullut oppilaiden vain sotkevan luokkahuoneensa uurastuksen päätyttyä.

 

Lapsuuden tunteet ja presidentit

maisema3

Mies yllätti pari viikkoa sitten keittiössä nyyhkyttelevän vaimonsa. Ei siinä sinänsä mitään uutta – olenhan savolais-karjalaiset juuret omaava herkkä hölösuu, jonka on vaikea pitää tunteita ominaan. Nämä ovat piirteitä, jotka muuten ovat täällä Välimerellä saaneet vain lisäpuhtia.

Mies on jo moiseen tottunut. Ei kannata huolestua, sillä Helenan hetkelliset maailmanloput kestävät yleensä kaksi minuuttia. Sen jälkeen palataan taas normaaliin.

– No mikä nyt on?

– No kun presidentti kuoli juuri Suomessa ja Ranskassakin saatiin uusi. Kauhean tunteikasta, selostin naama märkänä, mutta jo hymyillen.

Voitte vain kuvitella miehen ilmeen.

loma5

Mauno Koiviston merkitystä meidän lapsuudellemme oli vaikea muuttaa sanoiksi. Kyllähän ranskalaismies toki jälleen ymmärsi vaimoaan, tai ainakin kovasti yritti. Samanlaista, luotettavaa ja arvostettavaa päämiestä hän ei omasta lapsuudestaan kuitenkaan siinä hetkessä osannut nimetä.

Niin – itkeskelinköhän minäkään oikeasti Koiviston takia, tiedä sitten. Ennemminkin presidentin kuolema taisi nostaa pintaan niitä ulkosuomalaisille tuttuja ajatuksia, elämän menneitä hetkiä.

Kuten sen muistojen kauniin, lämpimien kesien Suomen, jolloin ajoin vielä apupyörillä kadun päästä päähän ja piipahdin välillä naapurissa maitokahvilla. Silloin käytiin myös äidin kanssa E-kaupassa ostamassa lihaa, joka jauhettiin edessämme jauhelihaksi ja saatiin lauantaisaunan päätteeksi puolikas pullo limsaa. Koivisto oli presidentti silloinkin kun isosisko ja serkku valvoivat koko yön katsoen Soulin olympiakisoja ja Tapio Korjus voitti kultaa.

kaksikielisyys

Tänään, Mauno Koiviston hautajaispäivänä katselinkin videonpätkiä netistä ja lueskelin kavereiden tuntemuksia. Ne olivat kovin tuttuja, oikeastaan ihan samanlaisia kuin omani. Sellaisiahan ne lapsuuden jutut ovat suomalaisten kesken, hyvin samankaltaisia, tiedättehän. Joku oli vienyt lapsensa katsomaan hautajaissaattuetta. Jos olisin ollut Suomessa, olisin minäkin varmasti tehnyt niin.

Sen sijaan, helatorstai-illan kunniaksi menimme käymään Välimeren rannalla. Auton ikkunasta tytär näki julisteen ja huusi: – Hei tuo on tuo Emmanuel! Mikä sen nimi oli… Macron! Emmanuel Macron! Presidentti!

Niinpä. Nyt rakennamme toisenlaista lapsuutta. Toivottavasti muistot ovat sitten aikanaan yhtä lämpimiä.