Onko elämä Ranskassa turvallista?

lapset-turva2

Tapasimme koulun portilla ystäväperheen. Heidän kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoonsa oli joululoman aikana tulleet varkaat. Olivat kuulemma hajottaneet parvekkeen ikkunan, vetäneet ikkunaluukut väkisin ylös ja sotkeneet makuuhuoneet täysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen ryöstöistä alueellamme. Omalla kadulla talo ryöstettiin iltapäivällä lounaan jälkeen. Niin se kuulemma tapahtuu, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhden tuttavan kotiin ryöstäjät taas olivat kiivenneet yöaikaan, lapsiperheen nukkuessa. Inhottavaa!

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin Petra kertoi tuoreessa postauksessaan arjestaan ja peloistaan Izmirissä, Turkissa, kuten oli aiemmin tehnyt myös Perusta kuuluu -blogi. Luin molempien tekstit ahmien, ja iho nousi monta kertaa kananlihalle. Onpa tosiaan aikamoista! Kaikkeen sitä pitääkin osata varautua.

Kunnes tajusin, että onhan tässä omassakin arjessa kaikenlaista, mihin on oppinut varautumaan, kuten nyt niihin varkaisiin esimerkiksi. Monista asioista tuppaa vain tulemaan niin arkipäiväisiä, ettei omaan toimintaansa enää suhtaudu kummajaisena. Oikeastaanhan se menee niin, että kaikkea muuta kuin tätä omaa  alkaa pitää outona.

ikkuna ja poika

Se on selvää, että ovet ja portit on lukittava aina lähtiessä kunnolla. Jos ikkunoissa ei ole kaltereita, on suljettava myös ikkunaluukut.  Auton ratissa taas pitää olla tuntosarvet niskassakin: äkkinäisesti liikkuvia vespoja hyökkäilee vasemmalta ja oikealta. Lisäksi suuret rekka-autot saattavat hypätä moottoritiellä varoittamatta eteen.

Lasten kidnappauksia en pelkää (Ranskassa niitä tapahtuu, mutta yleensä perheenjäsenen toimesta), mutta sitä kyllä, että joku ajaa pienokaisen päältä. Enkä puhu nyt terrori-iskuista – joita valitettavasti tässä maassa on ollut liikaa – vaan ihan mattimeikäläisistäkin, jotka sohlaavat miten sattuu ja jättävät autonsa poikittain vaikka leipomon tai leikkipuiston eteen.

Joskus kun mainitsin yhdelle porttimme eteen parkkeeranneelle, että voisiko hän siirtyä, vastasi hän: – Madame, oma vikanne, itse olette halunneet muuttaa koulun viereen asumaan.

Aargh. Haista home.

ranta-armeija

Ja jos terrori-iskuista puhutaan, niin hampaisiin saakka aseistettuihin sotilaisiin on pitänyt tottua näillä omillakin kujilla. Ja siihen, että joka paikassa on betonipossuja ja kassit tarkastavia vartijoita. Jos sellaisia ei sitten taas jossain olekaan, tuntuu hirveän kummalta. Jokunen aika sitten Helsingissäkin astelin Sanomataloon ja ihmettelin, etteikö kukaan tosiaan kurkista kassiini. Tulkaa nyt joku herranjestas!

Ja kun pommeista puhutaan niin ei voi olla mainitsematta eteläranskalaisia kakkapommeja, noita jokaisen kadunkulman haisevia ja liukuvia yllätyksiä. Miten kakkaa voikaan olla niin paljon? Onneksi sentään on motocrotte, ranskalainen keksintö eli kakkakerääjämopo, joka joskus tuo helpotuksen tilanteeseen.

Maanjäristyksiä ei täällä ole ollut, ainakaan sellaisia kunnolla vapisuttavia, niin kuin edellisessä asuinpaikassamme Los Angelesissa. Sen sijaan muita luonnonmullistuksia on sattunut. Kun sataa, sataa monsuunimaisesti metrikaupalla. Kun tuulee, tuulee niin, että kattotiilet lentävät ja rantakatu tulvii.

muta

Kun on myrsky, menevät kodista aina myös sähköt. Pahinta on se kun lapset ovat kylvyssä ja pimeys iskee yllättäen (ÄITIIIII!!!!!). Silloin on sokkona hiivittävä sähkökaapille. Nykyään kannan kyllä kännykkää mukanani kylppärissäkin.  Ja sitten taas kun on kuivaa, on niin kuivaa, ettei kylvyssä saa käydä, koska vesi loppuu ja metsäpalot lähtevät liikkeelle.

ruukkugate

Niin ja loppukaneettina on vielä sanottava se, ettei omia tavaroita ei pidä koskaan jättää vahtimatta minnekään – ellei halua päästä niistä eroon. Taskuvarkaita riittää ja kukkaruukutkin meiltä katosivat kadulta reilussa parissa päivässä, hemmetti soikoon. Nyt tosin olemme miettineet vanhojen lastenvaunujen jättämistä portin pieleen.

Ne kun eivät tunnu millään menevän nettitorilla kaupaksi.

 

 

 

Uusi vuosi täynnä hyviä asioita

paljon hyvia asioita

Bonne année, bonne santé et plein de bonnes choses.

Hyvää vuotta, hyvää terveyttä ja täynnä hyviä asioita. Olen kuullut tuon ensialkuun korvissani pikkuisen kotikutoiselta kuulostaneen toivotuksen vuoden alkupäivinä jo moneen kertaan.

Mitä me Suomessa toivotamme? Hyvää tätä vuotta? Onnellista uutta vuotta ihan vain, sen kummempia ajattelematta?

Täynnä hyviä asioita. Tarkemmin ajateltuna se kuulostaa kieltämättä mukavalta. Kukapa ei toivoisi tulevasta vuodesta iloisten tapahtumien täyttämää. Mieluiten oikein merkityksellisten tapahtumien täyttämää.

biarritz suuri ranta

Joululomalla Biarritzissä (josta kuvat) puhuimme kavereiden kanssa juuri elämään kohdistuvista odotuksista ja riskien ottamisesta.

Heillä on kaikki erinomaisesti: kaksi ihanaa lasta ja suhteellisen kiinnostavat, joskin paljon aikaa vievät työpaikat. Koti on komea ja työsuhdeauto suuri. Mutta onnesta en ole ihan niin varma: niin kauan kuin olen heidät tuntenut, ovat he unelmoineet muutosta hetkeksi ulkomaille. Semmoinen kun olisi kuulemma kansainvälisen työnantajan leivissä mahdollista.

Miksi ette sitten muuta?

Mutta kun… tulot varmaan laskisivat. Työt eivät ehkä olisikaan niin kiinnostavia ulkomailla. Ruokakaupasta maailmalla ei saisi yhtä hyviä raaka-aineita kuin ranskalaisesta saa. Eläkekertymä kärsisi, lasten pitäisi aloittaa uudessa koulussa, ja kotia on työlästä vaihtaa.

Ja mitä jos emme  viihtyisikään? Jos se olisikin hirveä virhe?

Osallistun tähän itseänsä toistavaan keskusteluun aina liiankin innokkaasti. Mutta ajatelkaa mikä kokemus! Miten se hitsaisikaan teidät yhteen! Koskaan ei ole lähtemistä joutunut katumaan! Yksi ovi sulkeutuu jne jne.

Kunnes taas kerran tajuan sen olevan tyystin turhaa. En voi tehdä päätöstä heidän puolestaan.

biarritz myrsky

Maaret Kallio kirjoitti uusimmassa kolumnissaan siitä, miten ihminen eläisi jos tietäisi kuolinpäivänsä. Elämää ei tule koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Ihminen, joka muistaa kuolevansa, uskaltaa rohkeammin myös elää, hän kirjoittaa.

Joulukuussa Ranskassa menehtyi kaksi suurmiestä: laulaja Johnny Hallyday ja kirjailija-toimittaja Jean d’Ormesson. Heidän poismenoaan surivat sadat tuhannet ranskalaiset. Itse en osannut eläytyä ranskalaisten suruun, koska en malttanut olla miettimättä, kuinka merkityksellistä noiden kahden ihmisen elämä olikaan ollut. Hallyday esiintyi konserteissa viimeiseen saakka, oli lähellä fanejaan, vaikka tiesi  kuolemansa koittavan. D’Ormessonin viimeinen kirja taas julkaistaan vasta tämän vuoden puolella. Sen nimi kertoo paljon: “Et moi, je vis toujours” “Ja minä, elän yhä”. 

Itse, kuten varmaan Maaret Kalliokin, mietin aina isomman riskin äärellä hetkeä, jolloin aika viimein jättää. Eniten kaduttaisi se, jos jotain olisi jäänyt tekemättä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Ettei olisikaan elänyt elämää niin täysin rinnoin kuin olisi voinut. Että olisi elämisen sijasta vain kuluttanut lyhyen aikansa turvallisissa rattaissa.

Hallydayksi ei tarvitse ryhtyä tai ulkomaille muuttaa, mutta en usko, että kuolinvuoteella tulee mietittyä yksittäisiä virheitä.

Näin ajatuksin toivotankin elämäntäyteistä ja merkityksellistä vuotta kaikille! Tänä vuonna en meinaa ottaa mitään itsestäänselvyytenä.

Onnelliset hetket riittävät tosi mukavaan elämään

leija tytto 2

Oletko onnellinen?

Kysymme tuon kysymyksen aina jokaisen podcast-jakson päätteeksi. Yleensä jokainen haastateltava vastaa siihen kyllä, ehkä sen kummempia ajattelematta. Niin minäkin tekisin.

Toisin oli kuitenkin Tarjan, vuosikymmeniä avustustyötä tehneen naisen kohdalla.

– Onnellisuus koostuu pienistä hetkistä, se ei ole pysyvä olotila. Olen tyytyväinen elämääni ja koen usein onnellisuuden hetkiä, hän sanoin haastattelussa (kuule kokonaisuudessaan täällä). Hänen vastauksena jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa.

leijakilpailu

Välillä minusta nimittäin tuntuu, että yhä useamman meistä elämä koostuu onnen tavoittelusta. Sosiaalinen media punkee onnellisuutta pursuavia kuvia, naistenlehdissä meitä neuvotaan onnellisempaan elämään ja tarttumaan tähän hetkeen, koska se on parasta juuri nyt. Onnellinen on sitä paitsi terveempikin. (Venla Pystysen erinomaisessa kolumnissa aihetta vietiin vielä pitemmälle: sosiaalinen paine olla onnellinen voi jopa johtaa masennukseen.)

leija frejus

Itsekin olen varmasti syyllistynyt antamaan elämästäni joskus blogissa positiivisemman kuvan kuin mitä se onkaan. Ehkä sen olen tehnyt siksikin, että olen halunnut uskoa olevani onnellisempi.

Nuo Tarjan sanat – kummallisella tavalla – antoivat minulle eräänlaisen synninpäästön. Kyllä se ihan elämässä riittää, jopa aurinkoisessa ja kauniissa Etelä-Ranskassa, että ihmisellä on onnellisia hetkiä. Ei sitä tarvitse koko aikaa henkisessä paratiisissa piehtaroida.

Niin kaunista että itkettää! Ihan fiilareissa Frejusin leijafestareilla 😍☀️🎏 #cerfvolant #leija #france #saturday

A post shared by Helena Liikanen-Renger (@chez_helena) on

Onnelliset hetket saatankin tuntea niin voimakkaina, että melkein itkettää. Yksi sellainen ihana, tosi onnellinen hetki koitti esimerkiksi leijafestivaaleilla läheisessä kaupungissa Fréjusissa, mistä nämä tämänkin postauksen kuvatkin ovat. Rannan äärellä järjestetyillä festivaaleilla oli näimme parin tunnin sisällä tuhansia upeita leijoja, kaunista musiikkia ja ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Mutta – kuten arvaatte – mahtui siihenkin päivään paljon kiukun hetkiä, väsymystä, nälkää ja ärtymystä. Onnellisuus ei ollut pysyvää, mutta riitti hyvin.

P.S. Podcastin huikeisiin haastateltaviin pääset tutustumaan parhaiten Facebook-sivujemme kautta.