Päivä ranskalaisessa koulussa

koulupaiva

Olin  epähuomiossa mennyt lupaamaan pikkuisen liikoja. Olin merkannut tyttären opettajan uimavalvojakalenteriin nimeni eilisen kohdalle. Maanantaina opettaja kuitenkin lähestyi minua ja sanoi:

– Madame, muistattehan, että huomenna iltapäivällä on myös lasten teatteriretki, johon lupasitte osallistua jo viime syksynä?

Ah, oui? Enpä ollut muistanut, mutta eipä sitten auttanut kuin kiemurrellen vetää suu hymyyn ja sanoa:

– No niin, minäpä siis vietän koko päivän kanssanne!

Tyttöhän oli luonnollisesti vallan innoissaan: äiti mukana koulussa aamusta iltaan! Jippii!

Hetken hämmennyksen jälkeen päätinkin ottaa uuden kokemuksen vastaan avoimin mielin. Pääsinhän näin myös tutustumaan ranskalaisen kouluun, mikä terrori-iskujen myötä tiukentuneiden turvajärjestelyiden vuoksi on ollut mahdotonta.  Ja toisaalta sain nähdä omin silmin, kuinka kuria pidetään – huutavista opettajistahan tässä maassa huhutaan paljon.

Yllätyksekseni aamun uintireissuhan meni kerrassaan erinomaisesti. Bussilla mentiin uimahallille, missä päätehtäväni, tyttöjen  uimahattujen venyttäminen karkaileville välimerellille kiharoille onnistui ainakin ysin arvoisesti. Sitä paitsi pikkumuikkelit olivat ihanan kohteliaita.

– Bonjour madame. Madame, voitteko auttaa? Madame, voitteko laittaa hatun päähäni?

Kun pienokaiset pääsivät veteen, uimakoulua oli hauska seurata. En kuullut kiljuntaa tai karjuntaa juuri lainkaan, vaikka luokanopettaja kehottikin minua valvojana kovempiin otteisiin. Osasihan se ja se käyttäytyä? Komennatte pukuhuoneessa kunnolla! JA sanotte, että vihkoon tulee punainen pilkku jos ei totella! 

Iltapäivällä lounaan jälkeen lähdettiin sitten kävellen teatteriin. Meidän ryhmästämme huolehtivat opettajan lisäksi kolme äitiä. (Tasa-arvohuomautus: naapuriluokan valvojina kunnostautuivat tutut isät.)

Kun reilun kilometrin poukkoilevan vaelluksen jälkeen pääsimme teatterille, koulun sadat oppilaan asetettiin aulaan jonoihin. Siellä teatterin työntekijä aloitti puheen, jota jokaisen oppilaan (huom. tässä tapauksessa myös kuusivuotiaiden) oli määrä kuunnella. Puhe meni lyhennettynä suurin piirtein näin:

–  Tässä esityksessä te saatte nauraa, mutta sitten kun vitsi on ohitse, nauru pitää lopettaa. Jaloilla ei saa potkia tuoleja eikä jutella saa, muuten esiintyjän on vaikea keskittyä.

Voi jestas, kuulostaapa tosiaan hirveän hauskalta, pohdin. Kun täti oppilaiden edessä puhui (ilman mikrofonia), lapset keskittyivät lähinnä vertailemaan teatterilippujaan ja pyyhkimään hikeään. Näinköhän Suomessakin kerrataan käytössäännöt aina ennen esityksiä? Ehkäpä sitten.

Teatteriesitys oli kuin olikin hauska: klovni temppuili, törmäili ja kaatuili. Lapset hirnuivat kielloista huolimatta ja kommentoivat esiintyjän temppuja aina kun… saivat. Käytävällä istuva teatterin työntekijä nimittäin kulutti puolitoistatuntisen vaatimalla nuorelta yleisöltä hiljaisuutta. SHHHH!!! SHHHH!! SHHHH!! SHHHHH!!!!!

Miksi? Kertokaapa se minulle. Itse selittäisin sitä ehkä näillä arvostetuilla ranskalaisilla käytöstavoilla, joihin kouliminen aloitetaan maassa varhain. Ja kieltämättä lapset istuivatkin kiltisti paikoillaan koko esityksen ajan. Se oli sitä yhden aikuisen ärsyttävää suhinaa lukuunottamatta oikein mukava hetki.

Kotimatkan poukkoilimme takaisin koululle ja jutustelimme rimpuilevien lasten kanssa esityksestä. Pienokaiset komennettiin takaisin jonoon aina kun väsyneen askel hairahtui sivuun. Yks kaks yks kaks, marssi yks kaks. 

Kaukaa kuulin jonkun aikuisen huutavan: – Etkö ymmärrä mitään? Sinua ei kyllä oteta enää koskaan mukaan!

Ne ovat täällä taas

tignes tunnekuohut

Ah! Talviolympialaiset ovat alkaneet! Les Jeux Olympiques!

Tiedoksenne: olen intohimoinen penkkiurheilija aina parin vuoden välein – eli olympialaisten aikaan. Innostun tietty erityisesti kun suomalainen saa mitalin, mutta suoraan sanottuna minulle riittää älyttömästi iloa oikeastaan ihan jokaisen kisaajan voitosta. Tämmöisen syväkokijan rinnassa läikähtää kun vuosia harjoitellut onnistuu elämänsä tärkeimmässä tapahtumassa. Katsokaa nyt tuota amerikkalaista kelkkailijaa, miten onnellinen! Entä tuo hollantilainen pikaluistelijasankari! Mikä onnenpäivä!

Millaisia tuntemuksia kisat herättävät teissä?

Tänään kun ranskalainen kumparelaskija Perrine Laffont voitti kultaa, pyyhin kyyneleitä. Jo eilen tulevasta kisasta puhuttiin paikallisessa urheiluohjelmassa intohimoisesti: kestääkö nuoren Laffontin hermot vaiko eivät? Kuinka löytää laskemisen ilo varsinaisessa kisassa?

Kun Perrinen voitto sitten selvisi, ranskalaiset tunteet kuohuivat valtoimenaan. Väsynyt Laffont alkoi itsekin itkeä suoran lähetyksen haastattelussa. Voit katsoa sen täältä.

Oikeasti – miten kukaan voi tällaisen ääressä pysyä kylmänä? En minä ainakaan. Jamais! 

(Olympialaishuumaa yritän toki aina tartuttaa myös jälkikasvuuni – välillä paremmin, välillä kehnommin siinä onnistuen. Heh.)

Tignes

Innokkaasti odotan myös Kiinan lumilautajoukkueen pärjäämistä. Mehän Lillin kanssa haastattelimme podcastiimme jokunen aika sitten joukkueen suomalaista valmentajaa, Timo-Pekkaa, joka kertoi joukkueensa neljän vuoden matkasta kohti tätä huipentumaa.

Tässä joka suuntaan säntäilevässä maailmassa olympialaiset edustavat tarpeellisen pysyvää ja muistuttavat meitä myös menneistä vuosista. Kippis ja kiitos!

 

P.S. Me olemme muuten juuri saapuneet perinteiseltä lapsiystävälliseltä parisuhdehiihtolomaltamme Alpeilta, mistä tosiaan tämän postauksen pari kuvaakin. Elämä hymyilee taas valtoimenaan. Matkakohteemme oli tällä kertaa uusi, mutta päiväohjelma noudatteli aika tarkasti viimevuotista, josta voit lukea lisää täältä.

 

Aitoa ranskalaista rakkautta

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut seurattua parisuhdeasioita mediassa tavallista enemmän. Miksikö? No tietysti siksi, että minulta on vielä tänä keväänä – ja tarkemmin sanottuna huhtikuussa – tulossa ulos kirja rakkaudesta tai oikeastaan “amourista“!

Ensimmäisessä kirjassani puhuttiin vanhemmuudesta ja lapsista, tässä toisessa nyt pysytellään sitten pikkuisen tiiviimmin aikuisten elämässä.

Rakkauden syövereissä törmäsin syksyllä  aihetta liippaavaan, aivan mielettömän kiinnostavaan projektiin. Siinä ranskalainen toimittaja Stefania Rousselle kiertää ympäri maata ja tutustuu ranskalaiseen rakkauteen paikallisten ihmisten kautta. Tarinat julkaistaan Instagramissa ja ainakin osa myös Le Mondessa.

“ When I turned 18, I wanted to leave home and I was looking for a way out. This American comes along who is in the military, and tells me: “ You are special and I want to be with you.” I moved to the United States with him, but soon, the physical and mental abuse started. I really thought: “If I stay, somebody is going to die one day.” I had a child with him, hoping things would change, but that didn’t work. She is handicapped. He wasn’t abusive to her but he wasn’t a good father. So I got out. I divorced him when I was 22 and moved back to Holland. Twenty years later, I am 40. I am thinking, I am going to grow old by myself, which is fine. I don’t feel incomplete. But one night I go to a concert, and there is Duke. We knew we were going to be together for the rest of our lives when we sat down at his home two days later. He touched my arm and there was a flush of electricity. I had never experienced that feeling before, neither had he. We knew. We had an old celtic marriage, it was a hand fasting, where we bond our hands together with rope to symbolize commitment. It was really amazing, it still is. We have been together for 21 years. We moved to the mountains and built this house, together. I love him for the way he makes me feel. People say that for love to work, each person has to be independent. But then, where is the connection? You have to dare to be dependent on the other person.” Annemiek Couwenbergh, 62, and Duke van Egmond, 59, owner of the “Duke en Miek guesthouse” in La Montagne (Haute-Saône). #AmourRoadTrip #AmourEtAlsphate #SurLaRoute #Amour #Love #Lovequotes #France #Roadtrip #picoftheday #photography #documentary #humans #Life #Jetaime #ShareTheLove #instagram

A post shared by Stefania Rousselle (@stefaniarousselle) on

Hän on löytänyt projektiinsa kauniita tarinoita ranskalaisten syvistä tunteista ja elämästä. Ihmiset myös uskaltavat olla Roussellen edessä hurjan haavoittuvia ja herkkiä. Kuvat ja niiden kauniit tekstit avaavat sydänsuruja, väkivaltaa, menetyksiä, mutta toisaalta myös iloa, intohimoa ja yllätyksiä. Moni saattaa löytää ranskalaisesta rakkaudesta paljon sellaista, mikä voisi olla kuin suoraan omasta elämästä. Me ihmiset olemme näissä tunneasioissa loppujen lopuksi niin kovin samanlaisia.

Toisaalta mielessään ranskalaista stereotypiaa hellittelevä saattaa myös yllättyä: kaikki ranskalaiset eivät näytä pariisittarilta saati nyt onnistu romanttisissa suhteissaan. Hehän ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vahva suositus jos tavallinen ranskalainen elämä kiinnostaa. Bisous!