Onneksi on kolkkia, joissa vaikeneminen ei ole kultaa

Vaikemeninenko

Luin Hesarista, kuinka sveitsiläinen Das Magazin -lehti on omistanut kokonaisen numeronsa suomalaiselle vaikenemiselle. Sveitsissä suomalainen tuppisuisuus nähdään positiivisena asiana, suoranaisena matkailuvalttina. Sveitsiläiselle Suomi on ilmeisesti kuin mystinen, maankokoinen hiljaisuuden retriitti.

Miehenikin kertoo usein ihmeellistä tarinaa siitä, kuinka aikoinaan Suomeen puhelimitse tehdyssä työhaastattelussa tuli pitkä, ahdistavan hiljainen hetki.

– Minä luulin, että no niin, pieleen meni. Mutta eipä sittenkaan, minäpä sainkin sen paikan! Suomessa hiljaisuus on hyvä asia.

Täällä maailmalla kun pyörii ulkosuomalaisten kanssa, vaikeneminen tulee usein puheeksi. Yllättävän monikin tuttavani on sanonut viihtyvänsä ulkomailla paremmin, koska maailmalla on lupa puhua ventovieraillekin. Ei tarvitse vaieta itseään kuoliaaksi ja hölösuisuuskin on sallittua. Suomessa kun tuntui, että aina oli joku asettamassa tulppaa suulle.

kivipatsas

Sillä niinhän se on, että kaltaisestani puheliaasta ihmisestä väkinäinen vaikeneminen tuntuu raskaalta, vaikealta,  ja ennen kaikkea oman, eloisan persoonan piilottamiselta. Tietäisivätpä kaikki, mikä vapaudentunne se onkaan, kun kahvilassa voi pussata puolituttua poskelle ja toisen jonottajan kanssa jutustella vaikka nyt eilisestä leivästä, jos ei muuta keksi. Voi olla juuri se, mikä on.

Sveitsiläislehdessä kerrotaan vaikenemisen johtuvan suomalaisten epäluuloisuudesta, mikä minusta kuulostaa mielenkiintoiselta. Tässä suora lainaus HS:n jutusta:

Enon mukaan pitkään sotia vältelleet maat, kuten Ruotsi ja Sveitsi, eivät voi ymmärtää epävarmuutta, jonka uhatuksi tuleminen aiheuttaa. Suomalaiset ovat yhä epäluuloisia. Siksi he eivät puhu kaikille. Omille kyllä jutellaan.

Liekö sitten suomalaisuuden syytä vai muuta, mutta kuten sveitsiläiset, rakastan minäkin tietysti kauniita, maagisen hiljaisia hetkiä saunanlauteilla tai metsäkävelyllä. Siinä ollaan toiselle täydellisesti läsnä, mutta ihan hiljaa. Sen sijaan en yhtään rakasta arjessa vaikenemista, hiljaisia hetkiä kaupan kassajonossa, varpaisiin toljottamista ruuhkabussissa saati tukahduttavaa puhumattomuutta kahvipöydässä.

Yksi suomalainen työkaverini sanoi aikoinaan äitinsä opettaneen hänelle, ettei ihmisen sovi olla häiriöksi.  Sillä tämä taisi tarkoittaa, ettei ylenpalttinen hölöttäminen ole ihmislapselle soveliasta. Minua ei onneksi näin kasvatettu, vaikka ehkä joskus olisi ollut vähän syytäkin.

Siksipä sanon sen nyt teille tässä suoraan: jos joskus tavataan, meikäläisen kohdalla sopii kyllä ihan avoimesti olla vähän häiriöksikin.

Monenlaisia todellisuuksia

kukka

Ranskassapa elellään jännittäviä aikoja. Tai no, se kaikkein jännittävin hetki taisi olla sunnuntaina kello 19.58 kun odotettiin virallista vaaliennustetta. Ketkä pääsevät tokalle kierrokselle? Taistelevatko presidenttiydestä äärioikeistolainen ja äärivasemmistolainen? Onko Ranskalla edessä Frexit?

Niin kuin varmasti tiedätte, toiselle kierrokselle pääsivät oman En Marche -liikkeensä EU-myönteinen Emmanuel Macron ja äärioikeistolainen, EU-eroa kannattava Front Nationalin Marine Le Pen.

vaalicollage

Toimittajana näitä asioita katselee aina yhdeltä kannalta, yksityishenkilönä taas toiselta. Toimittajan lasien takaa pyrkii tarkastelemaan asiaa kuin asiaa objektiivisesti, eli tässä tapauksessa pohtimaan äänestäjien äänestyspäätösten perusteluja ja taustoja.

Yksityishenkilön kannalta taas tilanne on ihan toinen. Kaltaisenani mamu-mammana olisi maailman tärkeintä, etteivät kaksikulttuuriset lapseni tai heidän kaverinsa vaan ikinä joutuisi rasismin kohteeksi.

lapsi kujalla

Etelä-Ranskassa elämä näyttää varsin toisenlaiselta kuin pohjoisen Pariisissa. Äänestystuloksetkin kielivät ihmisten toisenlaisesta arjesta: meidän lasten koulullakin järjestetyllä äänestyspaikalla esimerkiksi republikaanien Fillon voitti rutkasti, hyvänä kakkosena oli äärioikeiston Marine le Pen ja pitkän matkan päässä kolmantena Macron.

Hassua olikin, että siinä missä Macron Pariisissa juhli ekan kierroksen voittoa, kuultiin täällä jo seuraavana päivänä ensimmäisiä Brexit-henkisiä kommentteja. Yhtä kaveria kehotettiin harkitsemaan kansalaisuuden hakemista. Toisen suomalaisen tuttavaperheen lapsen luokkakaveri taas oli tiedustellut, että missä tämä on syntynyt.

– Jos “se nainen” on pressa, niin sä joudut lähtemään, oli tämä sanonut pienelle toverilleen.

Kahden viikon päästä sitten nähdään, että kuinka tässä kävi.

Mahtuvatko muistot matkalaukkuun?

maisema

Terveiset Alsacen maaseudulta, Sveitsin rajapinnasta, anopin kotoa. Täällä mikään ei normaalisti muutu miksikään, mutta nyt on toisin. Anopin on nimittäin aika luopua liian suureksi käyneestä talosta.

Tähän kotiin liittyy paljon muistoja, joissa minä en ole ollut osallisena. Tavaroita läpikäydessämme olenkin kuullut lukuisia tarinoita menneisyydestä. Kuinka tässä huoneessa asui isoisoäiti ja  kuinka nämä kuvat ovat peräisin Algerian sodasta, jossa isotädin mies oli mukana. Kuinka eräänä vuonna vesi nousi näin korkealle kellarissa ja kuinka tässä tuolissa isoisä tykkäsi aina istua.

valokuvat

Ja mikä virne nousi miehen kasvoille kun tämä löysi lasikuulakokoelmansa 35 vuoden takaa. Näistä lapset varmasti tykkäävät, viedään kotiin! Viedään vain.

Mutta kun diakuvalaatikoita löytyykin lukuisia ja mustavalkoisia valokuviakin triljoona, alkaa ahdistaa. On huonekaluja, jotka eivät mahdu uuteen kotiin. Ottaisitteko? Sitten on viinilaseja, jotka etsivät uutta astiakaappia. Apua. Kuinka paljon muistoja kunkin ihmisen tulee kantaa mukanaan? Joutaisiko tämä jo pois? Onkohan oikeasti järkevää ottaa lapsista joka viikko 500 kuvaa?

Meidän pikkuperheemme tavaramäärä on maailmalla pienentynyt vuosi vuodelta. Ensimmäisen suuren konmarituksemme suoritimme,  kun lähdimme vuodeksi Los Angelesiin opiskelemaan. Emme ottaneet mukaan kuin pari matkalaukullista vaatteita, muutaman lelun sekä joitain valokuvia. Vaikka asuimme riisutussa opiskelija-asunnossa, yllättäen vuoden aikana ei tullut ikävä yhtään design-lamppua saati retrotuolia.

kalkkuna

Tajusin, että ihminen pärjää aika vähällä. Muistot syntyvät elämästä, kuten tämänkin hassunkurisen kalkkunan tapaamisesta sukulaisten maatilalla. Eikö olekin komea!

Oli Los Angelesissa toki yksi asia, jota oikeasti kaipasin. Se oli joka-aamuinen kahvikuppini. Kuppi, joka sopii täydellisesti omaan kouraan ja joka elää kanssani arkisissa, yksinkertaisissa onnen hetkissä.