Mitä jos postimies kävisi joka päivä juttusilla?

postimies

Postista saa tätä nykyä tilata kaverin ja kaupassa jättää lapset lastenhoitajalle. Tässä listattuna muutamia Ranskassa itselle tutuksi tulleita palveluita. Lisäisitkö omasta asuinpaikastasi jotain tälle listalle?

Tämän postauksen idea jäi  muhimaan Suomen Postin aloitettua ulkoilukaveripalvelunsa. Niin kai se on, että kun ei ole paperipostia mitä jakaa, on keksittävä vaihteehtoisia palveluja. Käytännössä tämä – mielestäni varsin erinomainen – palvelu tarkoittaa, että Postista voi tilata maksua vastaan esimerkiksi ikääntyneelle äidilleen viikoittaisen ulkoilukaverin. Puolen tunnin lenkki kerran viikossa maksaa kuussa 69 €.

Mutta jos Suomessa, niin toki myös Ranskassa. La Poste mainostaa televisiossa (yllä) ihan vastaavaa juttua, mutta tietysti maahan sopivalla tyylillä – täällähän paperipostia jaetaan yhä kuusi kertaa viikossa. Ulkoilun sijasta, lisämaksua vastaan, voi postimiehen pyytää joka kerta viemään kirjeet sisälle saakka ja samalla jäämään mummon tai vaarin kanssa rauhassa rupattelemaan. Jokaisen visiitin jälkeen postimies lähettää sitten läheiselle tekstarin: “Mummo oivassa kunnossa” tai “Mummon keittiön hana taitaa vuotaa“. Kaksi tämmöistä visiittiä viikossa (eli 8 kuussa) maksaa 29,90 euroa kuussa.  Ja jos tarvitaan, La Poste pyrkii löytämään sille hanalle korjaajan.

monoprix3

Suomalaisten ruokakauppojen palveluista en ole enää oikein perillä, mutta ranskalaisten supermarkettien kaikenmoisia extra-palveluita suorastaan rakastan. Yksi ehdottomista suosikeistani on ruokakauppojen kantopalvelu. Eli – jos täällä ostat ison ketjun ruokamarketista tietyllä summalla ruokaa (yleensä noin 60 eurolla), voidaan ne tuoda sinulle ilmaiseksi kotiin. Yleensä tämä ostosten kuljetus tapahtuu supermarketin autolla, mutta jos satut asumaan kapealla vanhan kaupungin kujalla, kannetaan kassit sinulle joistain kaupoista kotiin kävellen. Ajatelkaa! Tulisi varmasti Suomen liukkailla pikkukaduilla monelle mummolle tarpeeseen.

Jotkut supermarketit tarjoavat täällä myös sopuhintaan pakkaus- ja kuljetuspalvelua. Eli – kun ostokset on kärryssä, voit jättää kärryn asiakaspalvelijalle ja kävellä jonottamatta ulos. (Kuuntelepa tuon ylläolevan mainosvideon ranskalaisittain äännettyä englantia – :D) Niin – ja mitä jonoihin tulee – raskaana oleva naishenkilö pääsee AINA kassajonon ohitse.

Läheisessä ostoskeskuksessa testasimme taannoin myös lastenvahtipalvelua. Tämähän on jo Ikeasta tuttu hauska juttu: lapset saa esimerkiksi eteläranskalaisessa Polygone Riviera-keskuksessa jättää tunniksi värittelemään sillä aikaa kun itse käy pikaisesti shopauttamassa. Kanta-asiakkaat voivat sitä paitsi sinä aikana nauttia esimerkiksi puolen tunnin personal shopper -palvelusta.

Ravintola järjestää pyynnöstä myös lastenkutsuja.

Pariisissa on joitain ravintoloita, jotka tarjoavat lastenhoitopalvelua esimerkiksi brunssin ajaksi. Itse en ole täällä maan eteläosassa moiseen törmännyt muualla kuin uimarannoilla. Esimerkiksi läheisessä Cagnes-sur-merissä järjestetään heinä-elokuussa lapsille rantaohjelmaa muutaman euron hintaan. Niin äiti ja iskä pääsevät vaikkapa treffeille.

stephanie

Yhtä maksullista kotipalvelua käytän aktiivisesti – mistä olenkin täällä jo puhunut. Sitä ei tarjoa suuri supermarkettiketju, vaan ystäväni Stéphanie, kauneudenhoitaja, joka tekee pedikyyrit ja kasvohoidot kotona. Välillä hän on kantanut omaan olkkariini jopa hierontapöydän. Sanonpahan vain, että aikamoista luksusta.

Hetki tiistaisessa Cannesissa

kollektiivinen suru

Näin Cannesin bussiasemalle kerääntyneen valtavasti ihmisiä. Olin palaamassa lounaalta työhuoneelle.

Lentokenttäbussi seisoi kadulla kummasti poikittain, ja moottori kävi tyhjäkäynnillä. Kiinnitin huomiota yhä ratissa istuvan kuljettajan ilmeeseen, joka oli väsynyt ja surullinen. Hän ei näyttänyt tietävän mihin suuntaan katsoa.

Bussin toisella puolella nimittäin häärivät lääkintämiehet, ambulanssejakin paikalla oli ainakin kaksi. Poliisit pitelivät paikalle kerääntyneen ihmismassan edessä lakanaa, jonka alta pilkottivat jalat. Oliko joku kuollut?

– Mitä on tapahtunut? kysyin sitten mieheltä, joka oli seisoi tapahtumapaikalla.

– Nainen ylitti miehensä kanssa kadun, eikä katsonut sivuilleen ja bussi ajoi hänen jalkansa päältä. Se meni poikki monesta kohtaa. Ikinä en ole nähnyt mitään sellaista, mies selitti hermostuneesti.

– Kamalaa, vastasin.

– Eikö ole! Minä kyllä aina katson tarkasti missä ylitän kadun! osallistui toinen nainen keskusteluun. Niin – oli varsin selvää, ettei tuossa kohdassa bussi ollut voinut nähdä katua ylittävää naista.

Olimme kaikki hyvin järkyttyneitä, hämmentyneitä. Hetkessä kollektiivisen surun tunteet liittivät toisilleen aivan tuntemattomat yhteen. Joukossa oli pukumiehiä, kodittomia, vanhuksia ja teini-ikäisiä. Yksi kuului kertovan naisen olleen  ehkä nelikymppinen, toinen harmitteli ihmisten huolimattomuutta ja kiirettä. Kolmas, lentokenttäbussin asiakas, mietti kuinka nyt ehtiä lennolle.

Meitä yhdisti se, että olimme me kaikki joskus kiirehtineet saman kadun yli. Tuo nainen olisi voinut olla meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Tai sinun äitisi.

Teki mieli pysähtyä ja hengittää, tuntui kuin päivä olisi alkanut kokonaan uudelleen alusta. Herätys, muistutus. Elämä on tällaisenaan oikein mukavaa.

Jatkoin kohta matkaani avotoimistolle, ja kuulin lääkintähelikopterin rymisevän paikalle. Yritin sukeltaa takaisin töihin. Mutta mitä jos se sittenkin olisin ollut minä?

Ei ole poskisuukon voittanutta

pusu1

– Tänään en suukota ketään, koska olen tulossa flunssaiseksi, joogaopettaja sanoi tunnin alussa. Niin, täällä Etelä-Ranskassa kun ollaan, jokainen oppilas käy erikseen pussaamassa jumppaopettajaa poskelle ennen tuntia. Poskipusuttelusta on sosiaalisesti hyväksyttävää kieltäytyä vain, jos sattuu olemaan sairaana.

Vaikka joskus moinen suukottelu ärsyttikin, olen vuosien mittaan oppinut rakastamaan tätä hullunkurista ranskalaista tapaa.

Se jos joku nimittäin pakottaa ihmisen olemaan läsnä. Se pakottaa pysähtymään ja huomioimaan vastaantulijan, nostamaan katseen älypuhelimen ruudulta ja sanomaan jokaiselle henkilökohtaisen hein. Se pakottaa meidät kaikki keskittymään hetkeksi toiseen ihmiseen. Sillä loppujen lopuksi – mikä oikeasti on sen tärkeämpää?

pusu2

Erityisen tärkeäksi pussailu on noussut mielessäni nyt kun vietän paljon aikaa itsekseen. Kirjoitan tulevaa kirjaani, mikä on usein verrattain yksinäistä puuhaa. Kaipaan ihmiskontakteja päivittäin, ja huomaan oikein odottavani pienimpiäkin sosiaalisia tilanteita: kaupassa käyntiä, lasten hakemista koulun portilta, harrastuksia. Ja niitä suukkoja tietysti. Suukot saavat jokaisen meistä tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Sillä jokainen meistä tarvitsee elämässään huomiota selvitäkseen arjesta.

pusu3

No, omalla kohdalla yksinolo on tietysti kovin rajallista. Aamut ja illat ovat kotona meteliä täynnä, saan halata rakkaita ihmisiä, jakaa päivän tuntemuksiani perheen kesken. Niin ei kaikilla ole.

Ystäväni jakoi Facebookissa tämän alla olevan The Independentin videon, jossa mies kokeilee olla viikon yksin. Erityisesti sen loppu koskettaa. Vaimonsa menettänyt, yksinäinen mies sanoo: “The key would be aware of people (avain olisi olla tietoinen ihmisistä).”

Niin – kuinka moni meistä on ruuhka-arjessaan oikeasti tietoinen ympäröivistä ihmisistä? Kuinka moni sanoo tuntemattomalle vastaantulijalle päivää tai pysähtyy puolitutun äärelle muutamaksi minuutiksi? Kuka istuu bussissa yksinäisen viereen ja aloittaa jutustelun?

Suomessa olen huomannut ihmisten kyllä usein olevan tietoisia muista, mutta ei ehkä tässä samassa mielessä kuin täällä. Pohjoisessa ihmisille annetaan mieluummin tilaa kuin huomiota saati läheisyyttä. Mitä jos kokeilisit ensi kerran poskipusua? 😀