Onko päiväkodissa liikaa kuraleikkejä?

taidepaperit

Lasten loma on alkanut viimein Ranskassakin. Huh, tämä viimeinen, kesän hikikuuma koulupätkä tuntui kestävän pienen ikuisuuden.

Sillä aikaa kun omat kullannuppuseni viettävät ensimmäiset vapaahetkensä serkkujensa luona, olen minä mm. siivonnut sivuun vuoden koulutöitä.

Sillä niitähän 3- ja 5-vuotiaiden koulussa, eli “école maternellessa” riittää. Viisivuotias toi kotiin kymmeniä ja taas kymmeniä maalauksia, piirustuksia, askartelutehtäviä ja kaunokirjoitusharjoituksia. Kolmevuotiaan säkistä taas löytyi odotettu reissuvihko, johon oli liimattu kuvia vuoden tapahtumista (täällähän sähköistä viestijärjestelmää ei vielä tunneta) sekä tietysti koko joukko ihania piirustuksia, kuten nämä lähes kuukausittain toteutetut tikku-ukot. Pyyhin silmäkulmiani: kuinka hienosti pieni ihminen onkaan vuoden aikana kehittynyt!

tikku-ukot

Välillä mietin, että mitäköhän lapset mahtaisivat päiviensä aikana tehdä  jos olisimme Suomessa. Vetäisivät vain joka aamu ylleen kurahousut eivätkä ainakaan kantaisi huolta oikeanmuotoisesta a-kirjaimesta niin kuin täällä. Usein kadehdin  suomalaisten lasten pitkää lapsuutta. Tuntuu, että tylsällä, asfaltoidulla koulunpihalla pieni ihminen jää liian monesta asiasta paitsi.

Toisaalta täytyy myöntää, että iloitsen kaikista niistä taidoista, joita lapset ovat jo pienten koulussa oppineet. Yhtään pakottamatta pikkuneiti on oppinut kirjoittamaan kaunoa ja lukemaan. Lisäksi hänestä on harjaantunut osaava piirtäjä ja maalauksissaan uskalias värien käyttäjä.

kaunokirjoitus

Kyllähän suomalaisessa päiväkodissakin toki askarrellaan, muttei tässä mittakaavassa. Paljon sen sijaan kuulemma leikitään, opetellaan sosiaalisia taitoja ja eritoten vietetään aikaa ulkona. Suomessahan tuon ikäisen suositellaan liikkuvan kolme tuntia päivässä, mikä tarkoittaa päiväkodeissa usein älyttömän pitkiä, ohjaamattomia ulkoleikkejä. Hienoahan se on tietysti, vapaa ulkoilu säässä kuin säässä (tilannehan on tyystin toinen täällä), ainakin nyt jos kyse on 3-4-vuotiaista lapsista. Jos siis sitä kuravaatteiden pukusessiota ei lasketa.

Muutaman suomalaisen tuttavan kanssa aiheesta puhuttuani kysyn kuitenkin, että näinköhän päivittäinen, tuntien ohjaamaton hiekkakakkuleikki oikeasti jaksaa innostaa vielä 5-6-vuotiastakin. Entä mitä ihmettä tekee suomalainen huippukoulutuksen saanut lastentarhanopettaja sillä aikaa, kun lapset tekevät mutakakkuja?

Voi kun vanhempana saisikin noukkia molemmista maista rusinat pullasta. Ranskasta sen 3-5-vuotiaden koulun maksuttomuuden, osan kädentaidontunneista ja kolmen ruokalajin lounaan. Suomesta taas ihanat päiväkotien pihat ja lelut, hiekkalaatikot ja ilon leikkiä ulkona myös kurakeleillä.

Kauno kunniaan jo päiväkoti-iässä

kaunokirjoitus

Enää mitään ei tehdä meillä tikkukirjaimin. Jos jotain pitää kirjoittaa, niin se sujuu kauniilla kaunolla.

– Äiti miten tehtiinkään y-kirjain?

Viisivuotias on huimaa vauhtia edennyt haparoivista aakkosista pyöreäkulmaisiin kirjaimiin. Kieli keskellä suuta hän vääntää K-kirjaimesta söpöliinin, sellaisen suurin piirtein samanlaisen kuin sen, jonka minäkin opin tekemään ala-asteella, kauniilla 80-luvulla.

Niin, sillä toisin kuin nyky-Suomessa, Ranskassa kaunokirjoitusta opetetaan yhä. Ja mikä uskomattominta, sen opiskelu aloitetaan jo viisivuotiaana eli viimeisellä école maternelle -luokalla ennen varsinaista ekaluokkaa. Näin sitä ollaan sitten valmiita pieniä koululaisia.

Kun kerroin täällä Suomen päätöksestä luopua kaunokirjoituksesta, pidettiin sitä   äimistyttävänä.  Oikeastaan suosittelen olemaan siitä ranskalaisille mitään mainitsematta, niin paljon se kiukutti tuttavia. Naapurikin piti moisesta luopumista yhtenä hyvänä esimerkkinä ihmiskunnan täydellisestä rappeutumisesta.

Syyttäkää vanhanaikaiseksi, mutta kyllä minäkin puolustan kaunoa. Käytän sitä päivittäin muistiinpanojen tekemiseen.

Sitä paitsi se oli minulle pikkutyttönä tärkeä juttu, eräänlainen kasvamisen merkki. Oli aikoja, jolloin harjoittelin omaa käsialaa päivittäin, etsin sopivaa koukeroa H-kirjaimen alkuun ja treenasin täydellisen poikaystäväehdokkaan sukunimen sopivuutta omaan etunimeeni.

Helena Cruise  

 

Millä kielellä kaksikielinen lapsi oppii lukemaan?

aapinen

Istuin hiljaa ja kuuntelin kuinka lapsi taputti jokaisen tavun kohdalla.

MA-RI-NA

E-TOI-LE

CHAT

Olimme ekaluokalle menevien terveystarkastuksessa. Korvien, silmien, painon ja pituuden lisäksi siellä selvitettiin, kuinka lapsi on esikoulussa edistynyt. Olin omasta tylleröstäni ylpeä – enpä nimittäin tiennyt hänen osaavan jo noin hienosti tavuttaa ranskaakin. Loppusoinnutkin hän tunnisti komeasti.

Suomen taidoista sen sijaan tiesin kyllä hyvin. Me nimittäin saimme jokunen viikko sitten ystäviltä postipakettina vanhan aapisen. Sitä vasta tavuttamaan oppinut pikkuneiti on nyt tankannut innoissaan.

KIS-SA

SU-SI

O-ME-NA

“Äiti, tässä lukee SU-SAN-NA!”

lukee aapista

Britanniassa asuva sosiologi Soile Pietikäinen kertoi vastikään Hesarissa, kuinka altavastaajakielen pysyminen mukana arjessa ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Se pysyy mukana vain, jos se tarpeellinen. Sen olen toki huomannut ja töitä asiaan eteen on tehty kuten Pietikäisenkin perheessä. (Meidän perheessämme toimivat nämä ohjeet.)

Olen tietysti hirmu ylpeä, että esikoista jaksaa innostaa myös suomen lukeminen. Mutta nyt, kirjojen myötä koen olevamme taas uuden, jännittävän vaiheen edessä. Ranskankielisetkin sanat luetaan meillä nyt suomalaisittain,  vaikka puhuttuna français on paljon suomea vahvempi.

Kuinka kaksikielinen lapsi sitten oppisi parhaiten lukemaan kahta niin kovin erilailla kirjoitettua kieltä? Miten vanhempi voi auttaa? Kuinka selittää, ettei ranskaa kirjoiteta niin kuin suomea?

Hmm. Anna lapsen edetä omalla painolla, sanoi itseäni fiksumpi minulle, levottomalle. Niin teenkin – mutta innokkaana kuulisin silti mieluusti, kuinka teillä monikielisillä perheillä on asiat hoidettu. Kertokaapa kokemuksistanne!