Millä kielellä kaksikielinen lapsi oppii lukemaan?

aapinen

Istuin hiljaa ja kuuntelin kuinka lapsi taputti jokaisen tavun kohdalla.

MA-RI-NA

E-TOI-LE

CHAT

Olimme ekaluokalle menevien terveystarkastuksessa. Korvien, silmien, painon ja pituuden lisäksi siellä selvitettiin, kuinka lapsi on esikoulussa edistynyt. Olin omasta tylleröstäni ylpeä – enpä nimittäin tiennyt hänen osaavan jo noin hienosti tavuttaa ranskaakin. Loppusoinnutkin hän tunnisti komeasti.

Suomen taidoista sen sijaan tiesin kyllä hyvin. Me nimittäin saimme jokunen viikko sitten ystäviltä postipakettina vanhan aapisen. Sitä vasta tavuttamaan oppinut pikkuneiti on nyt tankannut innoissaan.

KIS-SA

SU-SI

O-ME-NA

“Äiti, tässä lukee SU-SAN-NA!”

lukee aapista

Britanniassa asuva sosiologi Soile Pietikäinen kertoi vastikään Hesarissa, kuinka altavastaajakielen pysyminen mukana arjessa ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Se pysyy mukana vain, jos se tarpeellinen. Sen olen toki huomannut ja töitä asiaan eteen on tehty kuten Pietikäisenkin perheessä. (Meidän perheessämme toimivat nämä ohjeet.)

Olen tietysti hirmu ylpeä, että esikoista jaksaa innostaa myös suomen lukeminen. Mutta nyt, kirjojen myötä koen olevamme taas uuden, jännittävän vaiheen edessä. Ranskankielisetkin sanat luetaan meillä nyt suomalaisittain,  vaikka puhuttuna français on paljon suomea vahvempi.

Kuinka kaksikielinen lapsi sitten oppisi parhaiten lukemaan kahta niin kovin erilailla kirjoitettua kieltä? Miten vanhempi voi auttaa? Kuinka selittää, ettei ranskaa kirjoiteta niin kuin suomea?

Hmm. Anna lapsen edetä omalla painolla, sanoi itseäni fiksumpi minulle, levottomalle. Niin teenkin – mutta innokkaana kuulisin silti mieluusti, kuinka teillä monikielisillä perheillä on asiat hoidettu. Kertokaapa kokemuksistanne!

 

Ihanneäidille tekee pieni ravistelu hyvää

13030030

Kun esikoinen oli yhdeksän kuukautta, muutimme Amerikkaan. Olin saanut mielettömän opiskelustipendin, jonka puitteissa oli määrä viettää työntäyteinen vuosi yliopistolla. Mies oli päättänyt jäädä tyttären hoitajaksi opiskelijakämppäämme Santa Monicaan – näin saisin keskittyä hommiini rauhassa.

Ensimmäisen kouluviikon itkin vessassa välitunnilla. Vasta silloin nimittäin tajusin, mitä maisteriopinnot amerikkalaisittain tarkoittavat: ympäripyöreitä päiviä, runsaasti tiimityöskentelyä ja yllätyksellisiä, mutta pakollisia viikonlopputapaamisia opintojen merkeissä. Se tuntui repivältä.

Muistan hyvin sen ensimmäisen pitkän päivän poissa tyttären luota. Ryntäsin kyynelsilmin iltamyöhällä kotiin, henkeäkin ahdisti, lopulta vain löytäen tyttären ja isän suloisesti keskenään leikkimässä. Kaikki oli mennyt  tosi hienosti.

kalifornia1

Niin kuin menivät ne päivät siitäkin eteenpäinkin. Kun uskalsin antaa siimaa, luottaa, että kotona kaikki oli hyvin, alkoivat opinnotkin sujua erinomaisesti. Omien sanojensa mukaan mies eli elämänsä parasta vuotta: paitsi, että hän sai olla lapsen kanssa kahden,  joka päivä ennen kuin lähdin yliopistolle, hän pääsi aamutuimaan surffaamaan.

Tuona vuonna kaikki perheenjäsenet voittivat: minä sain opiskella, mies sai olla täysipäiväinen isä ja tytär sai kaksi yhdenvertaista vanhempaa. Minut, tuoreen, kontrolliin pyrkivän mamman se herätti myös tajuamaan, että papa osaa monet asiat huomattavasti minua paremmin. Väitän, että ilman Kalifornian keikkaa perheemme työnjako näyttäisi ihan toiselta. Pienen ravistelun myötä meidän perheemme löysi tapansa toimia.

Minä kirjoitan tästä luettuani Salamatkustaja-Sadun blogista siitä, kuinka jotkut äidit arvostelivat hänen jättävän toisen lapsensa kokonaiseksi viikoksi. Kotona Islannissa on kyllä koko viikon ajan isä ja anoppi, mutta kun äiti – se äiti – puuttuu. Äidin pitäisi panna omat auringonottotarpeensa sivuun silloin kun lapsi on pieni, kirjoitti joku kommentissaan.

Jos jotain opin opiskeluvuodestani niin sen, että lapsella on hyvä olla kaksi läheistä vanhempaa. Sehän on vain ihanaa! Mitä sitä paitsi jos lapsen oma äiti joutuu pitemmälle työmatkalle? Tai sairaalaan?

En silti moiti perheitä, joille toisenlainen tapa toimia sopii paremmin. Sillä mikä minä olen sanomaan, että minun tapani toimia on paras? Näiden vanhemmuusvuosieni myötä maailmalla olen nimittäin oppinut, ettei se, mikä on yhdelle kasvattajalle tärkeää, ole välttämättä sitä ollenkaan toiselle. Asuinympäristön tavat ja ohjeet vaikuttavat kasvatusnäkemyksiimme hurjasti.

Lähes vuoden mittainen äitysloma voi tuntua minusta tavanomaiselta, mutta ranskalaisesta utopistiselta. Sama koskee imettämistä – siinä missä suomalaisäiti imettää helposti reilun vuoden, voi täällä kaksi kuukauttakin olla huikea suoritus. Puuroaamiainen saattaa olla yhdelle perheelle absoluuttinen totuus – toinen taas aloittaa aamunsa voisarvella. Ja mikä koskee miehen paikkaa perheessä – no, kaikista niistä keskusteluista, joita olen matkoilla käynyt, voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

mouginspuisto7

Silti muistutan, että vaikka nykyisessä asuinpaikassamme Välimeren äärellä perhekäsitys on varsin perinteinen, ei se täälläkään tarkoita, että äiti olisi aina jokaisen lapsen tykönä. Muutaman kuukauden mittaisen äitiysloman jälkeen on lapsi vietävä jo pikkuruisena hoitoon. Monissa perheissä alle kaksivuotiaat lapset viettävät viikkokausia lomistaan isovanhempien luona. Ja on meillä sellaisetkin ystävät, jotka kävivät muutaman kerran pitkällä lomamatkalla vain esikoisen kanssa. Pieni tyllerö oli tuon aikaa mummolassa hoidossa. Yllätys yllätys: heistäkin kasvoi aivan ihastuttavia ja terveitä koululaisia!

 

Rimpulasta uimavalvojako?

uimahalli

Esikoisen opettaja nappasi kyynärpäästä kiinni.

– Madame, voisitteko tulla uimavalvojaksi luokan uimatunneilla?

Katselin rouvaa äimistyneenä. Siis – minä? Rimpulakäsivartinen, uimahallista avoimesti ahdistuva naisihminen kolmenkymmenen viisivuotiaan uimavalvojaksi? Älä nyt herranjestas vitsaile.

– Siis ette pidä uimahallista? Sekö on syynne? Kai ymmärrätte, että jos emme löydä vanhempia valvojiksi, joudumme perumaan lasten uimahallitunnit.

Juu juu, ymmärrän. Kuuntelin opettajan ripitystä lannistuneena ja lupasin harkita asiaa. Harmitti, etten ollut sanonut olevani kiireinen. Niin vieressäni seisonut isäkin sanoi. Olen nimittäin ihan oikeasti kiireinen. Varmasti olen.

Päässäni alkoi heti kiivas pulina.

Minulla ei tietenkään ole työaikoja niin kuin naapurilla. Periaatteessa siis voisin ehtiä, jos jättäisin lapset iltapäiväkerhoon koulun päälle. Pitäisikö minun? Olisiko se tytölle tärkeää? Mutta mitä jos en halua? 

Tätä se on koulunkäynti tässä kolkassa maailmaa. Vanhempien odotetaan olevan valmiita osallistumaan arkiseen koulunkäyntiin jopa keskellä päivää, vaikka omat työt jäisivät siinä samalla tekemättä.

Vielä osallistavampaa se on kuulemma monissa yksityiskouluissa, joissa järjestetään vähän väliä jos jonkinmoista tempausta ja myyjäistä. Siinähän ihan hengästyy.

Tiedän toki, että rankin on meillä vielä edessä: ala-asteella alkavat nimittäin kotiläksyt, jotka haukkaavat lapselta ison osan illasta. Kokeneemmat ovat tienneet kertoa, etteivät nekään onnistu ilman vanhempien apua.

Suomalaiseen koulumaailmaan tottuneelle tämä kaikki vaatii yhä sisäistämistä. Onko todella niin, ettei koulu pärjää ilman vanhempien vapaaehtoisvoimia? Kuulostaako tutulta?

Uusimmassa podcast-jaksossa jutustelimme koulunkäynnin kommervenkeistä Espanjassa, missä on lapsen opinahjo valittava tarkasti ja suuriinkin koulukustannuksiin on pakko varautua. Käy kuuntelemassa!