Kännykkäkielto voimaan 2018

känny

Nyt se sitten tapahtui: Ranskan opetusministeri ilmoitti sunnuntaina, ettei kännyköitä enää ensi syksystä alkaen saa tuoda kouluun. Miltähän tämä mahtaa kuulostaa suomalaisista digiluokkien opettajista? Tai suomalaisista oppilaista?

No, mikään älyttömän suuri uudistus tämä ei Ranskalle ole, sillä kännyköitähän ei nykyäänkään saa tuoda luokkahuoneisiin kuin erityistilanteissa. Uusi kielto koskee nyt kuitenkin myös välitunteja ja sitä kuuluisaa, parituntista lounastaukoa (lukiota lukuunottamatta). Puhelinta ei kouraan saa ottaa, vaan lepoaika tulee viettää kavereiden kanssa leikkimällä ja pelaamalla, oli kyse ihmisen perusoikeuksista tai ei.

Opetusministerin mukaan on ongelmallista, että oppilaat viettävät vähät vapaa-aikansa ruudun ääressä. Kyse on siinä mielessä myös “kansallisesta terveydestä”, ministeri sanoo.  Kiellon avulla on tarkoitus myös tapella nettikiusaamista vastaan, mikä se on Ranskassakin hirmu yleistä. Ehkä koulukavereista tulisi nakutettua vähemmän pahaa jos kännyä ei olisi kourassa, saati nyt postattua tyhmiä kuvia.

Kaivamieni tietojen mukaan Ranskassa noin 60 prosentilla 7-11-vuotiaista on kännykkä. Suurin osa ajattelee kuitenkin, että  kännykkä kuuluu vasta yli 11-vuotiaalle, eli yläasteelaiselle. Suomessa tilanne on toinen: siellä jo moni ekaluokkalainen saa oman puhelimen. Hankinta varmasti isoksi osaksi selittyy yksin taitetulla koulumatkalla. Sellainenhan on Ranskassa täyttä utopiaa, samoin kuin lapsen pitkät, yksin vietetyt iltapäivätkin.

Meidänkin kuusivuotias haaveilee aina kännykästä Suomen matkojen jälkeen. Onneksi Ranskassa se sitten unohtuu – sillä eihän kavereillakaan ole täällä puhelimia. Leikkikapulat, niin kuin tuo vanha yläkuvassa, riittävät hyvin.

Kuinka tämä kännykielto sitten oikein pannaan voimaan, se onkin toinen juttu. Saattaahan olla, että kännyköitä voi joskus tarvita kesken päivän, jotta voisi soittaa vanhemmille. Joskus puhelimia käytetään myös opetustarkoituksissa.

Pitääkö kouluille vastaisuudessa asentaa erilliset kännykaapit? Vai joutuuko opettaja rankaisemaan väärinkäytöksistä?

 

 

Mitä jos poistaisi perhearjesta kiistojen aiheuttajat?

piknik3-koti

Miltähän se mahtaisi tuntua, jos ulkoistaisi kaikki perheen mahdolliset konfliktien aiheuttajat?

Tätäkin asiaa olen tänään pohtinut. Olen nimittäin pakertanut tulevan opukseni kanssa päivän ja sukeltanut yhden kirjaan haastatellun pariskunnan elämään. Hetkistä, joina saan luvallisesti elää toisen ihmisen elämää, nautin työssäni kaikkein eniten. Se voi tosin olla myös vaativaa: on nimittäin pyrittävä ymmärtämään toisen tapoja olla, eikä sortua heti moittimaan ja motkottamaan.

Usein lopulta käy niin, että prosessissa tulee vahingossa opittua jotakin: se mikä aluksi näyttää vieraalta, voikin osoittautua omalla tavallaan oikein toimivaksi ja hyväksi vaihtoehdoksi.

piknik

Tämäkin haastattelemani pariisilaispariskunta elää hyvin toisenlaista elämää kuin meidän perheemme (joka siis kuvissa). Heidän arkensa on pitkien työpäivien mukaan ohjelmoitua, ranskalaista suurkaupunkilaiselämää, sellaista, joka tarvitsee toimiakseen päivittäistä lastenhoitajan apua, viikottaista siivoojaa ja lomilla vielä isovanhempien apua.

Varhaisina aamuina äiti tunkee täpötäysiin lähijuniin ja saapuu kotiin vasta lasten nukkumaanmenoajan korvilla. Isäkin tekee pitkää päivää, mutta lähempänä kotia, joten ehtii viemään lapset kouluun ja hoitaa jokailtaisen ruuanlaiton.

Kaikista niistä monia vanhempia väsyttävistä harrastuskuljetuksista, läksyistä, kylvetyksistä ja monista muista arkisista, mutta helposti kiukkua aiheuttavista hommista sen sijaan huolehtii perheen lastenhoitaja, eli nounou. Niin ja siivooja silittää miehen työpuserot.

Miltä kuulostaa? Vieraalta?

piknik2

Näinhän me suomalaiset helposti ajattelemme: kun lapset on tehty, on niistä myös itse huolehdittava. Sehän on vanhempien tehtävä. Vai?

Ainahan sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista, eikä sitä edes elämältään välttämättä halua. Mitäpä tehdä jos perhearkeaan elääkin maassa, jossa ei ole yhdeksästä viiteen -työvuoroja? Olisiko kunnianhimoisenkin äidin tai isän jäätävä kotiin hoitamaan lapsia, vaikka olisi vaikka minkälaiset mahdollisuudet työmarkkinoilla ?

Puhumattakaan yleisesti hyväksytyistä käytännöistä. Pariisissa on esimerkiksi hyvin tavallista, että uraparin lapsista huolehtivat ainakin osan päivästä lastenhoitajat. Jos työelämässä haluaa edetä pitkälle, vaihtoehtoja ei edes ole.

– Me myös voimme maksaa hoitajalle, koska meillä on hyvät työpaikat. Se on eräänlainen noidankehä, perheen äiti sanoi minulle.

helena piknik

Vietettyäni perheen kanssa hetken aikaa, tajusin että vaikken ehkä sitä itselleni haluaisi, tällaisessa uraperheen arjessa oli myös monia hyviä puolia. Ikävien kotihommien ulkoistaminen kun vähentää myös rutkasti konflikteja. Ja kun aikaa yhdessä on vähemmän, voi näin rauhassa panostaa niihin hyviin hetkiin, eikä stressata tekemättömistä, pontentiaalisista  riidan aiheuttajista.

Oma puolisokin voi sellaisessa kotityökinattomassa valossa näyttää yllättävän hyvältä. Vai mitä tuumaatte?

P.S. Kuvat ovat viikonlopulta, jolloin vierailimme ihastuttavassa Grassen parfyymimuseon puutarhassa Mouans-Sartoux’ssa.

Oma lapsuus vs. hänen lapsuutensa

Untitled design

Eilisaamuna jätin tyttären ensimmäistä kertaa taidekerhoon. Keskiviikot ovat täällä Ranskassa vapaita – silloin lapset harrastavat ja vanhemmat / isovanhemmat kuljettavat.

Kun katselin taidekerhon luokkahuoneen näkymää, minua nauratti.  Kylläpä vain ovat näkymät vähän toisenlailla inspiroivat kuin omassa taideluokassa Mikkelissä aikoinaan. Vaikkei siinäkään kyllä mitään vikaa ollut, päin vastoin – taidekurssi oli niitä lapsuuden harrastuksia, joita vieläkin muistelen tosi lämpimästi.  Joten kun tytär ilmoitti haluavansa taidetunneille, tunsin ylpeyttä ja onnea. Kyllä kyllä, se järjestetään ehdottomasti!

Ulkomailla, kaksikulttuurisessa perheessä kasvavan lapsen arki on monella tapaa hirmu toisenlaista kuin oma silloin aikoinaan, mutta onneksi näitä äitiä kummalla tavalla rauhoittavia, pieniä yhtäläisyyksiäkin löytyy.

Ehkä tässä on kyse ennen oli kaikki paremmin -syndroomasta tai sitten vain niistä pienistä, ulkosuomalaisia joskus vaivaavista koti-ikävän välähdyksistä.

Harrastuskuskailun lomassa mietin arkipäiviemme kulkua nyt ja silloin ennen.

koulu

1. Koulumatka 

Omat lapseni aloittivat esikoulutiensä jo kolmevuotiaana, mikä ahdisti mammaa, mutta hyvin nuo pärjäävät. Lapset viedään kouluun ja takaisin – onneksi meidän tapauksessamme kävellen. En kestäisi eteläranskalaista ruuhkaa joka päivä! Koulun tiloihin eivät vanhemmat saa turvallisuussyistä mennä, vaan lapset on jätettävä portille.

Itse muistan käyneeni Suomessa aina eskariin saakka vain seurakunnan kerhossa ja hoidossa. Sitten eskarin alettua olin sielläkin vain puoli päivää, minkä jälkeen talsin yksin hoitotädin luokse, ajatella. Koulumatkatkin taitoin myöhemmin aina yksin tai ystävän kanssa.

2.  Harrastukset ja harrastukset

Kuten mainitsin, Ranskassa harrastukset keskittyvät siis keskiviikkoihin. Meillä on perheen keskiviikkopaletissa nyt taidekurssia, muskaria ja jumppaa. Jokaisessa harrastuspaikassa näkee eväitään kantavia, stressaantuneita ranskalaisvanhempia, jotka hikoillen juoksuttavat lapsiaan paikasta toiseen; yhden tanssiin, toisen futikseen, kolmannen pianotunneille.

Kun istuin katsomassa pienokaisen jumppaa, tajusin, että itse taisin aloittaa harrastukset vasta kouluiässä. Ne eivät ehkä olleen yhtä fiinejä kuin nämä omien lasten harrastukset, mutta kätevästi järjestetty koulun yhteyteen: kuviskerho, musiikkikerho ja voimistelukerho. Lisäksi oli se hauska seurakunnan jääpallokerho (olikohan se tosiaan seurakunnan?). Vieläköhän se on sellaista?

IMG_6979

3. Iltapäivät

Täällä lapset pääsevät koulusta 16.30. Jos silloin en töiden vuoksi ennätä hakemaan, he voivat jäädä koululle iltakerhoon aina kello 18 saakka. Yksinäisiä hetkiä ei ole koskaan, mikä on ihanaa.

Omasta lapsuudesta muistan, kuinka ekalla ja tokalla käveltiin ystävän kanssa reilun kilometrin päähän iltapäiväkerhoon. Yleensä matkat sujuivat hyvin, mutta välillä reissut äityivät lumisodiksi ja kestivät ikuisuuuuuuden. Sitten kolmannella luokalla, kun pitikin ip-kerhon sijasta jäädä yksin kotiin, minua pelotti kovasti. Olin varma, että Michael Jacksonin Thriller-hyypiö asui kellarissa.

4. Välipala

Nykyään kiroan, jos en ole muistanut hankkia valmiseväitä kaappiin. Hyvän omantunnon hankin ostamalla vain luomusuklaakeksejä (hah, älkää nirhatko!), joita sitten tarjoan koulun portilla. Niin – heille jotka eivät tiedä – ranskalaislapset syövät aina koulusta päästyään keksejä. Tätä kutsutaan nimellä “gouter” ja se on oleellinen osa ranskalaista päivää. Ennen minäkin kauhistelin, nyttemmin – hopsista hoo – olen antanut periksi. Paha äiti.

Voipi olla selityksen makua, mutta kyllä omassakin lapsuudessa mummi leipoi aina koko syksyksi pikkupullia pakkaseen. Niitä sitten lämmittelin kun pääsin koulusta kotiin. Ja join supersuklaisen kaakaon kanssa. Lopputuloksena aikuinen ihminen.

keksit

5. Illallinen

Iltaruoka syödään seitsemän tienoilla. Se onkin sitten ihan kunnon ateria, ei mitään iltapuuroja. Jos jostain olen aika ylpeä niin siitä, ettei meillä syödä eineksiä ollenkaan. Miinusta taas tulee siitä, ettemme aina syö yhdessä niin kuin kunnon ranskikset: jos mies on myöhään töissä, odottelen häntä ja syömme kahden sitten kun lapset nukkuvat (lapset ovat pedissä viimeistään puoli yhdeksän).

Pienenä muistan, että ruokaa syötiin kun äiti tuli töistä eli viideltä. Lempiarkiruoka oli saarioisten maksalaatikko, jota syötiin usein porkkanaraasteen kera. Slurpsis. Mitäköhän nämä pienet ranskikset tuumaisivat jos semmoisen kantaisi pöytään?

Mitkä ovat sinun lapsuutesi ja lastesi arkielämän suurimmat erot? Vai onko niitä ollenkaan?