Koskettava hetki

marssi2

Meitä oli kuulemma tänään kaikkiaan 200 000 Ranskan kaduilla. Uskomatonta.

Meidän noin 70 000 asukkaan Antibesissa marttyyrien aukiolle kokoonnuttiin puoliyhdeltätoista. Vaikka olimme ajoissa, koko keskusta oli tukossa, täynnä ihmisiä. Paikalle olivat tulleet vanhukset, perheet, kaikenikäiset.

marssi3

Useat kantoivat Je suis Charlie-lehtisiä. Monet olivat teipanneet iskulauseita hattuihinsa tai painattaneet paitoja. Toiset nostivat ilmaan kyniä.

marssi1

Pormestari puhui, sitten poliittisten puolueiden nimekkäät. Lopuksi kovaääniseen lueteltiin kaikkien Charlie Hebdo-iskussa menehtyneiden nimet. Yksi kerrallaan, hitaasti.

Frédéric Boisseau (taputuksia), Ahmed Merabet (taputuksia), Franck Brinsolaro (taputuksia) . . .

marssi5

Kun nimilista oli luettu loppuun, kansa hiljentyi hetkeksi. Kunnes puhkesi spontaanisti laulamaan marseljeesia.

Aux armes, citoyens ! Formez vos bataillons! Marchons, marchons ! 

marssi7

Pyyhin silmiäni, nieleskelin, kuten monet muutkin. Ja sitten se oli ohi, tuo kaunis ja koskettava, jopa terapeuttinen hetki kaiken tämän kauheuden jälkeen. Kiitos. Elämä jatkuu.

marssi8

Kuvat: Helena Liikanen

Meillä satoi enemmän kuin teillä

Antibesissa satoi marraskuussa 469 millimetriä vettä. Vertailun vuoksi tilastoa: Helsingin Kaisaniemessä vastaavana aikana vettä tuli 51 mm. Että tervetuloa vain aurinkoiseen Etelä-Ranskaan.

Ei siis ihme, että perheessä on kiukuteltu. Lasten känkkäränkkäpäiviä on laskujeni mukaan ollut ainakin tuplasti normaalikuukauteen verrattuna. Omatkin hermot ovat menneet valonnopeudella, ulos kun ei ole päästy tunteita purkamaan. Toki onhan meillä kuravaatteet, mutta kun vettä tulee sillä vauhdilla kuin tulee, ei kukaan siellä varttia pitempään jaksa. Tästä Youtube-videosta tunnelmat välittyvät hienosti.

Ystävämme Pariisista muutti tänne keväällä auringon perässä. Hän kiroili puhelimessa säätä. “Miten täällä voi sataa koko ajan?” Pariisissahan vietettiin meihin verrattuna oikein mukavan kuiva marraskuu.

Uutisissa kerrottiin, että marraskuussa Helsingissä aurinko paistoi 13 tuntia. Kumpi on pahempi: jatkuva pimeys vai jatkuva sade?

Eilen se odottamaton sitten tapahtui: aurinko palasi. Riensin äkkiä ulos niin kuin Suomessa tehdään kesällä.  Juan les Pinsin rannoilla aallot löivät rantaan ja pilvet muodostivat romanttisia kuvioita taivaalle. Yksi mies oli tullut juhlapäivän kunniaksi soittamaan auringolle nokkahuiluserenadin.

aalto

aalto2

Tänä aamuna aurinko paistoi onneksemme vieläkin kirkkaammin, ja suuntasin Antibesin rannan puolelle. Vanha kaupunki loisti paahteessa kuin uudestisyntynyt. Maisemaa kehystävät Alpit olivat saaneet ylleen kauniin lumipeitteen. Rannalle oli myräköiden mukana muodostunut komeita taideteoksia.

aalto3

aalto4

Känkkäränkkäajatuksille saattoi sanoa vaan, että heippa.

Ainakin ylihuomiseen saakka,  jos on säätiedotuksiin uskominen.

Turistina kotikaupungissa

Vieraissa on se(kin) hyvä puoli, että omaa kotikaupunkia tulee katseltua uusin silmin. Tänä aamuna veimme syyslomaa viettämään tulleet pariisilaisystävämme kävelylle Antibesin vanhaan kaupunkiin. Kiertelimme pikkukaduilla, kurkistelimme putiikkeihin, ostimme herkkuja Marché Provencal -torilta ja nautimme pienen hetken keskipäivän auringosta uimarannalla (paina yläkuvassa olevaa nuolta nähdäksesi kaikki kuvat). Olipas ihanaa.

Opiskeluaikoina taidehistorian proffani kehotti arkenakin nostamaan katseen ylös, nauttimaan ympäröivästä arkitehtuurista ja kiinnittämään huomiota pieniin hauskoihin yksityiskohtiin.  Tuo ohje muistui tänään kaupungilla mieleen.

Koska kun näitä kuvia katsoo, sitä tajuaa kuinka onnekas sitä onkaan saadessaan asua tämmöisessa paikassa. Miten sitä ottaakin asiat liian usein yksinä itsestäänselvyyksinä.