Päivä ranskalaisessa koulussa

koulupaiva

Olin  epähuomiossa mennyt lupaamaan pikkuisen liikoja. Olin merkannut tyttären opettajan uimavalvojakalenteriin nimeni eilisen kohdalle. Maanantaina opettaja kuitenkin lähestyi minua ja sanoi:

– Madame, muistattehan, että huomenna iltapäivällä on myös lasten teatteriretki, johon lupasitte osallistua jo viime syksynä?

Ah, oui? Enpä ollut muistanut, mutta eipä sitten auttanut kuin kiemurrellen vetää suu hymyyn ja sanoa:

– No niin, minäpä siis vietän koko päivän kanssanne!

Tyttöhän oli luonnollisesti vallan innoissaan: äiti mukana koulussa aamusta iltaan! Jippii!

Hetken hämmennyksen jälkeen päätinkin ottaa uuden kokemuksen vastaan avoimin mielin. Pääsinhän näin myös tutustumaan ranskalaisen kouluun, mikä terrori-iskujen myötä tiukentuneiden turvajärjestelyiden vuoksi on ollut mahdotonta.  Ja toisaalta sain nähdä omin silmin, kuinka kuria pidetään – huutavista opettajistahan tässä maassa huhutaan paljon.

Yllätyksekseni aamun uintireissuhan meni kerrassaan erinomaisesti. Bussilla mentiin uimahallille, missä päätehtäväni, tyttöjen  uimahattujen venyttäminen karkaileville välimerellille kiharoille onnistui ainakin ysin arvoisesti. Sitä paitsi pikkumuikkelit olivat ihanan kohteliaita.

– Bonjour madame. Madame, voitteko auttaa? Madame, voitteko laittaa hatun päähäni?

Kun pienokaiset pääsivät veteen, uimakoulua oli hauska seurata. En kuullut kiljuntaa tai karjuntaa juuri lainkaan, vaikka luokanopettaja kehottikin minua valvojana kovempiin otteisiin. Osasihan se ja se käyttäytyä? Komennatte pukuhuoneessa kunnolla! JA sanotte, että vihkoon tulee punainen pilkku jos ei totella! 

Iltapäivällä lounaan jälkeen lähdettiin sitten kävellen teatteriin. Meidän ryhmästämme huolehtivat opettajan lisäksi kolme äitiä. (Tasa-arvohuomautus: naapuriluokan valvojina kunnostautuivat tutut isät.)

Kun reilun kilometrin poukkoilevan vaelluksen jälkeen pääsimme teatterille, koulun sadat oppilaan asetettiin aulaan jonoihin. Siellä teatterin työntekijä aloitti puheen, jota jokaisen oppilaan (huom. tässä tapauksessa myös kuusivuotiaiden) oli määrä kuunnella. Puhe meni lyhennettynä suurin piirtein näin:

–  Tässä esityksessä te saatte nauraa, mutta sitten kun vitsi on ohitse, nauru pitää lopettaa. Jaloilla ei saa potkia tuoleja eikä jutella saa, muuten esiintyjän on vaikea keskittyä.

Voi jestas, kuulostaapa tosiaan hirveän hauskalta, pohdin. Kun täti oppilaiden edessä puhui (ilman mikrofonia), lapset keskittyivät lähinnä vertailemaan teatterilippujaan ja pyyhkimään hikeään. Näinköhän Suomessakin kerrataan käytössäännöt aina ennen esityksiä? Ehkäpä sitten.

Teatteriesitys oli kuin olikin hauska: klovni temppuili, törmäili ja kaatuili. Lapset hirnuivat kielloista huolimatta ja kommentoivat esiintyjän temppuja aina kun… saivat. Käytävällä istuva teatterin työntekijä nimittäin kulutti puolitoistatuntisen vaatimalla nuorelta yleisöltä hiljaisuutta. SHHHH!!! SHHHH!! SHHHH!! SHHHHH!!!!!

Miksi? Kertokaapa se minulle. Itse selittäisin sitä ehkä näillä arvostetuilla ranskalaisilla käytöstavoilla, joihin kouliminen aloitetaan maassa varhain. Ja kieltämättä lapset istuivatkin kiltisti paikoillaan koko esityksen ajan. Se oli sitä yhden aikuisen ärsyttävää suhinaa lukuunottamatta oikein mukava hetki.

Kotimatkan poukkoilimme takaisin koululle ja jutustelimme rimpuilevien lasten kanssa esityksestä. Pienokaiset komennettiin takaisin jonoon aina kun väsyneen askel hairahtui sivuun. Yks kaks yks kaks, marssi yks kaks. 

Kaukaa kuulin jonkun aikuisen huutavan: – Etkö ymmärrä mitään? Sinua ei kyllä oteta enää koskaan mukaan!

4 Comments

  1. Leena Pietarinen   •  

    Hei,
    Julmalta kasvatustavalta kuulostaa AINA nuo koulu-ja kasvatustavat Ranskassa. Lapset eivät saa olla spontaaneja koskaan siellä. Ranskalaiset
    ovatkin tosi yrmeitä aikuisina. Kokemuksella 25v Nizzassa vanhempani ja tyttäreni naimisissa ranskalaisen kanssa. Siis että kokemusta on asiasta! Onneksi muuttavat takaisin Saksaan, jossa lapset saavat olla lapsia.

  2. Yksis   •  

    Mulla on kolleegana ja ystävänä ranskatar Antibesista, nainen joka ei tosiaankaan ole yhtään yrmeä – kommentti yllä – vaan päinvastoi avoin, huumorintajuinen ja hauska, eikä se koulukuri ole tainnut aikuisuuteen asti kantautua. Tämä leidi narahtaa nimittäin usein siitä että unohtaa kuunnella puhujaa koulutuksessa ja ihailee mun suomalaista keskittymistä siihen mitä opetetaan. Viikon kestävällä kurssilla rouva puuskahti useaan otteeseen, että miten sä jaksat…

    Lieneekö se syynä tänne Yhdysvaltain vapaamieliselle länsirannalle päätymiseen.

    Toisaalta ei ne mun ranskalaiset serkutkaan ole yhtään yrmeitä 🙂

  3. Kaarina Malin   •  

    Ego-ohjelmointi purkautuu

    Vanhojen rakenteiden purkautumisen myötä, aivosoluihin tallennetut vanhat ego-ohjelmat vapautetaan ja ne tulevat voimakkaasti esiin. Se voi olla hyvin musertavaa ja tuntua siltä, että menemme valtavan pimeysmyrskyn läpi. Ja se merkitsee menemistä suoraan pelko-, vastustus- ja turhautumismuurien läpi ja sen näkemistä, mitä niiden takana on – ei mitään. Se on vain vanha elokuva, jota heijastetaan todellisuuteemme, mutta sillä hetkellä kun astumme tuon valkokankaan läpi, joka näyttää hyvin pelottavalta, pääsemme takaisin rauhaan. Sen hyväksyminen sellaisena, kuin se on, ja sen antaminen vain mennä läpi, transformoi sen nopeasti. Se pyytää puhdasta rehellisyyttä itsestämme itsellemme.

    Kaikki mikä edelleen laukaisee tunteemme, antaa meille tilaisuuden katsoa peiliin ja nähdä, mikä pitää meidät edelleen erillään omasta totuudestamme ja ydinolemuksestamme. Ego saattaa sanoa: “Ei, tällä kerta se ei ole oikeasti minun ongelmani.” Ja kuitenkin tiedämme … että kaikki mitä koemme, on omaa luomustamme ja energiaamme. Ja ihmiset kohtelevat meitä ja tilanteet tapahtuvat omien energiamalliemme mukaisesti. Vasta sitten kun otamme täyden vastuun omasta luomisestamme, voimme muuttua.

  4. Kaarina Malin   •  

    Edellinen oli lainus Vera Ingerborgilta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.