Onko elämä Ranskassa turvallista?

lapset-turva2

Tapasimme koulun portilla ystäväperheen. Heidän kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoonsa oli joululoman aikana tulleet varkaat. Olivat kuulemma hajottaneet parvekkeen ikkunan, vetäneet ikkunaluukut väkisin ylös ja sotkeneet makuuhuoneet täysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen ryöstöistä alueellamme. Omalla kadulla talo ryöstettiin iltapäivällä lounaan jälkeen. Niin se kuulemma tapahtuu, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhden tuttavan kotiin ryöstäjät taas olivat kiivenneet yöaikaan, lapsiperheen nukkuessa. Inhottavaa!

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin Petra kertoi tuoreessa postauksessaan arjestaan ja peloistaan Izmirissä, Turkissa, kuten oli aiemmin tehnyt myös Perusta kuuluu -blogi. Luin molempien tekstit ahmien, ja iho nousi monta kertaa kananlihalle. Onpa tosiaan aikamoista! Kaikkeen sitä pitääkin osata varautua.

Kunnes tajusin, että onhan tässä omassakin arjessa kaikenlaista, mihin on oppinut varautumaan, kuten nyt niihin varkaisiin esimerkiksi. Monista asioista tuppaa vain tulemaan niin arkipäiväisiä, ettei omaan toimintaansa enää suhtaudu kummajaisena. Oikeastaanhan se menee niin, että kaikkea muuta kuin tätä omaa  alkaa pitää outona.

ikkuna ja poika

Se on selvää, että ovet ja portit on lukittava aina lähtiessä kunnolla. Jos ikkunoissa ei ole kaltereita, on suljettava myös ikkunaluukut.  Auton ratissa taas pitää olla tuntosarvet niskassakin: äkkinäisesti liikkuvia vespoja hyökkäilee vasemmalta ja oikealta. Lisäksi suuret rekka-autot saattavat hypätä moottoritiellä varoittamatta eteen.

Lasten kidnappauksia en pelkää (Ranskassa niitä tapahtuu, mutta yleensä perheenjäsenen toimesta), mutta sitä kyllä, että joku ajaa pienokaisen päältä. Enkä puhu nyt terrori-iskuista – joita valitettavasti tässä maassa on ollut liikaa – vaan ihan mattimeikäläisistäkin, jotka sohlaavat miten sattuu ja jättävät autonsa poikittain vaikka leipomon tai leikkipuiston eteen.

Joskus kun mainitsin yhdelle porttimme eteen parkkeeranneelle, että voisiko hän siirtyä, vastasi hän: – Madame, oma vikanne, itse olette halunneet muuttaa koulun viereen asumaan.

Aargh. Haista home.

ranta-armeija

Ja jos terrori-iskuista puhutaan, niin hampaisiin saakka aseistettuihin sotilaisiin on pitänyt tottua näillä omillakin kujilla. Ja siihen, että joka paikassa on betonipossuja ja kassit tarkastavia vartijoita. Jos sellaisia ei sitten taas jossain olekaan, tuntuu hirveän kummalta. Jokunen aika sitten Helsingissäkin astelin Sanomataloon ja ihmettelin, etteikö kukaan tosiaan kurkista kassiini. Tulkaa nyt joku herranjestas!

Ja kun pommeista puhutaan niin ei voi olla mainitsematta eteläranskalaisia kakkapommeja, noita jokaisen kadunkulman haisevia ja liukuvia yllätyksiä. Miten kakkaa voikaan olla niin paljon? Onneksi sentään on motocrotte, ranskalainen keksintö eli kakkakerääjämopo, joka joskus tuo helpotuksen tilanteeseen.

Maanjäristyksiä ei täällä ole ollut, ainakaan sellaisia kunnolla vapisuttavia, niin kuin edellisessä asuinpaikassamme Los Angelesissa. Sen sijaan muita luonnonmullistuksia on sattunut. Kun sataa, sataa monsuunimaisesti metrikaupalla. Kun tuulee, tuulee niin, että kattotiilet lentävät ja rantakatu tulvii.

muta

Kun on myrsky, menevät kodista aina myös sähköt. Pahinta on se kun lapset ovat kylvyssä ja pimeys iskee yllättäen (ÄITIIIII!!!!!). Silloin on sokkona hiivittävä sähkökaapille. Nykyään kannan kyllä kännykkää mukanani kylppärissäkin.  Ja sitten taas kun on kuivaa, on niin kuivaa, ettei kylvyssä saa käydä, koska vesi loppuu ja metsäpalot lähtevät liikkeelle.

ruukkugate

Niin ja loppukaneettina on vielä sanottava se, ettei omia tavaroita ei pidä koskaan jättää vahtimatta minnekään – ellei halua päästä niistä eroon. Taskuvarkaita riittää ja kukkaruukutkin meiltä katosivat kadulta reilussa parissa päivässä, hemmetti soikoon. Nyt tosin olemme miettineet vanhojen lastenvaunujen jättämistä portin pieleen.

Ne kun eivät tunnu millään menevän nettitorilla kaupaksi.

 

 

 

2 Comments

  1. Maria   •  

    Tämä oli mielenkiintoista luettavaa – kiitos! Se juuri on minusta pelottavaa, miten nopeasti tottuu siihen, että vaikkapa kaupan ovella on aseistettu vartija ja toinen sisällä; ja jos heitä ei näykään, niin miettii että mitä nyt on meneillään… Asumme Etelä-Ameikassa vartioidulla asuinalueella, ja Suomen-lomilla on minusta aina alkuun outoa, että kuka tahansa voi tulla soittamaan ovikelloa. Täällä kun aina tiedän, jos joku on tulossa, koska olen ilmoittanut siitä portille tai sitten he soittavat tai tulevat varmistamaan, että vieras on toivottu. Samoin Suomessa tuntuu hassulta ajaa kotikadulle ilman että tervehtii ketään missään portilla. Lasten puolesta on erityisen harmillista, että he eivät voi liikkua missään ilman meitä vanhempia vaikka olisivat Suomessa jo monta vuotta niin tehneet. Asuinalueemme sisälläkään lapset eivät yleensä liiku yksin. Arkiliikuntaa tulee tosi vähän, kun lyhyetkin matkat liikutaan turvallisuussyistä autolla.

  2. Maria R   •  

    Olen miettinyt samaa kysymystä useastikin ja aina tullut siihen tulokseen, että jokaisessa paikassa tuntuu olevan omat ongelmansa. Siinä kun Pariisissa kouluissa lapset harjoittelevat turvautumista terrori-iskun varalta, Helsinkiläinen ystäväni kertoi hänen lastensa koulussa harjoiteltavan suojautumista kouluampumisen varalta. Kun asuimme Saksassa, vuokranantaja alkoi nauraa kysyessämme varashälyttimestä. Sellaisia ei kuulemma tarvitse kun on niin turvallista. Pariisissa se taas on melkein pakollinen. En silti sanoisi tuntevani oloani Pariisissa sen turvattomammaksi kuin Helsingissä tai jossain Saksan kaupungissa. Noi kakkakerääjämopot on kyllä parhaita 🙂 Täällä muuten jätetään aina kaikki tarpeeton pihalle. Häviää alle tunnissa, eli kiertotalous ainakin toimii hyvin.

Leave a Reply

Your email address will not be published.