Hetki tiistaisessa Cannesissa

kollektiivinen suru

Näin Cannesin bussiasemalle kerääntyneen valtavasti ihmisiä. Olin palaamassa lounaalta työhuoneelle.

Lentokenttäbussi seisoi kadulla kummasti poikittain, ja moottori kävi tyhjäkäynnillä. Kiinnitin huomiota yhä ratissa istuvan kuljettajan ilmeeseen, joka oli väsynyt ja surullinen. Hän ei näyttänyt tietävän mihin suuntaan katsoa.

Bussin toisella puolella nimittäin häärivät lääkintämiehet, ambulanssejakin paikalla oli ainakin kaksi. Poliisit pitelivät paikalle kerääntyneen ihmismassan edessä lakanaa, jonka alta pilkottivat jalat. Oliko joku kuollut?

– Mitä on tapahtunut? kysyin sitten mieheltä, joka oli seisoi tapahtumapaikalla.

– Nainen ylitti miehensä kanssa kadun, eikä katsonut sivuilleen ja bussi ajoi hänen jalkansa päältä. Se meni poikki monesta kohtaa. Ikinä en ole nähnyt mitään sellaista, mies selitti hermostuneesti.

– Kamalaa, vastasin.

– Eikö ole! Minä kyllä aina katson tarkasti missä ylitän kadun! osallistui toinen nainen keskusteluun. Niin – oli varsin selvää, ettei tuossa kohdassa bussi ollut voinut nähdä katua ylittävää naista.

Olimme kaikki hyvin järkyttyneitä, hämmentyneitä. Hetkessä kollektiivisen surun tunteet liittivät toisilleen aivan tuntemattomat yhteen. Joukossa oli pukumiehiä, kodittomia, vanhuksia ja teini-ikäisiä. Yksi kuului kertovan naisen olleen  ehkä nelikymppinen, toinen harmitteli ihmisten huolimattomuutta ja kiirettä. Kolmas, lentokenttäbussin asiakas, mietti kuinka nyt ehtiä lennolle.

Meitä yhdisti se, että olimme me kaikki joskus kiirehtineet saman kadun yli. Tuo nainen olisi voinut olla meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Tai sinun äitisi.

Teki mieli pysähtyä ja hengittää, tuntui kuin päivä olisi alkanut kokonaan uudelleen alusta. Herätys, muistutus. Elämä on tällaisenaan oikein mukavaa.

Jatkoin kohta matkaani avotoimistolle, ja kuulin lääkintähelikopterin rymisevän paikalle. Yritin sukeltaa takaisin töihin. Mutta mitä jos se sittenkin olisin ollut minä?

1 Comment

  1. Katriina   •  

    Tuollaiset tapaukset pysäyttävät ja muistuttavat, kuinka hauras elämä on. Virkani puolesta olen joutunut useasti käymään ensiapukurssin, mutta toisaalta olen iloinen, että en ole joutunut taitojani kadulla/tiellä käyttämään. Aina kun näen moottoritiellä onnettomuuden rukoilen lyhyesti uhrien puolesta. Ehkä se ei uhreja auta, mutta auttaa minua päästämään ajatukseni irti ja keskittymään ajamiseeni.

Leave a Reply

Your email address will not be published.