Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.

10 Comments

  1. Niinpä, ei tarvii enää säheltää. 🙂 Joten tämä että on “myöhemmällä” iällä tavannut on jotenkin ihan erilaista. Silloin ennen kiinnosti ne exät, mut nyt on niin ettei vois vähempää kiinnostaa. Me ollaan yhdessä ja sillä on ollut tarkoitus että molemmat ovat viettäneet “villiä” sinkkuelämää. Osaa jotenkin erilailla arvostaa sitä omaa rakasta ja niitä yhdessäoloja. Tai näin mä ainakin uskon.

    • Héléna   •     Author

      Näin juuri Kati, kyllä se tosiaan on toisenlaista kun aikuisempana kohtaa. Mutta oletko koskaan tullut miettineeksi nuoruusvuosienne eroja?

  2. Emilia   •  

    Me aloitettiin seurustelu jo niin nuorina (17 v) ettei hirveästi nuoruutta ollut ehditty elää yksinämme. Tosi hauska on nyt kuitenkin katsella noita kuvia reilun 10 vuoden takaa kun olimme juuri tavanneet ja aloittelimme yhteistä matkaamme; näytämme ihan vierailta ihmisiltä, mutta kaikki tapahtumat muistaa tosi kirkkaasti. Kyllä tulee varmaan kymmenen vuoden kuluttua olemaan riemukasta katsella näitä kuvia omien lasten kanssa ja nauraa että tuolta ne äiti ja isi joskus näyttivät 😀

    • Héléna   •     Author

      Kyllä varmasti! Se on hienoa, että te kohtasitte toisenne jo niin nuorena ja olette kasvaneet yhdessä.

  3. Anonymous   •  

    Eipä sitä elettyä elämää saa elämättömäksi. Miksi pitäisi? Kun sitoudut johonkuhun, hyväksyt samalla, että hänellä on ollut elämä myös ennen sinua. Toivottavasti toki sellainen, että siinä on tapahtunut hyviä juttuja: on saanut oppia tuntemaan itseään ja itsenäistyä, matkustella, ihmetellä maailmaa. Varjella itseään lyhyiltä ja rikkovilta ihmissuhteilta. Mutta jos on ollut risaisempi, esimerkiksi irtosuhteita, niin sekin pitää sitten sitoutuessa hyväksyä. Hyvät ja huonot jutut. Jos ei pysty, niin on jatkettava matkaa erillään. Eniten merkitsee kuitenkin tämä hetki.

    • Héléna   •     Author

      Juuri näin, eniten merkitsee tämä hetki. Minä olen sitä mieltä, että elämän reissut ja kolhut tekevät meistä meitä. Ilman niitä olisin tuskin minäkään miestäni kohdannut.

  4. Petra   •  

    Meillä on miehen kanssa monissa asioissa ollut hyvin samanlaisia vaiheita mutta eri maissa asiat ovat erilaisia, nuoruuskin on ollut ihan toisenlainen kun miehen lapsuuden muistoihin kuuluvat sotilasvallankaappaukset ja sen jalkeiset tiukat kontrollien ajat, tietty vaihe musiikkimaailmassa on hanelle taydellinen pimiö silla Turkki oli niina vuosina melko sulkeutunut. Me on tehty miehen ja tytön kanssa matkoja miehen menneisyyteen vierailuilla miehen kotikaupungissa :http://ulkosuomalainenaiti.blogspot.com.tr/2015/01/aikamatka-miehen-lapsuuteen.html
    Konyakin on auennut erilailla kaupunkina kun on paassyt sisalle siihen millainen se oli 20 vuotta sitten.

    • Héléna   •     Author

      Tosi hyvä teksti – muistan sen joskus lukeneenikin. “Suomalaiset pariskunnat jakavat samantyyliset koulukokemukset, teinihumalat, riparit, dingot ja eput, vappuriehat ja mökkeilyn.” Näinhän se juuri tosiaan on.

  5. Lotta   •  

    Me opiskelimme samassa tiedekunnassa, mutta toisistamme tietämättä. Minä olin aloittanut hiukan aikaisemmin, lisäksi minulla oli eri pääaine. Emme koskaan kohdanneet yliopistolla! Meidän on kuitenkin edes joskus täytynyt koluta niitä käytäviä yhtä aikaa. Kumpikin eli kuitenkin ihan omaa elämäänsä toisesta tietämättä. Hassu ajatus. Minä sain varhain vauvan, mikä sitoi silloin Suomeen ja töihin. Mieheni (josta en siis silloin tiennyt mitään) huiteli Saksassa ja Ranskassa harjoittelussa ja opiskelijavaihdossa. Vasta paljon myöhemmin lähdimme yhdessä Saksaan. Olin ollut valmistuneena jo nelisen vuotta kun tapasimme, ja ehtinyt erota vauvani isästä. Joskus mietin että minun menneisyydessäni on ollur hänelle enemmän työstettävää kuin toisin päin. Kiva tämä kirjoituksesi, pani miettimään!

  6. Susanna   •  

    Miehnei on juuri sellainen ettei halua tietää minun elämästäni ennen häntä eikä muistella omaansa. Yritän aina selittää että kaikki se mitä on tapahtunut ennen,on tuonut meidät tähän hetkeen ja niistä pitää olla kiitollinen. Jotain on opittu ja jotain on unohdettu. Ilman menneisyyttä emme olisi tässä, yhdessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.