Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.

7 Comments

  1. Kata   •  

    Kiitos maininnasta Helena 🙂

    Luulen, että meissä kaikissa on lopulta vähän tuota paradoksia: kaipaamme muutosta mutta toisaalta se myös pelottaa. Kaikille ei muutos tietysti merkitse juuri muuttoa vaan vaikka uutta työtä tai muuten uusia kuvioita.

    Meillä ei ole tilaisuutta juurtua koska miehen työnkuva edellyttää, että muutamme muutaman vuoden välein maasta toiseen. Oman juurettomuuteni kanssa olen nykyisellään oikeastaan aika sinut. Vaikka toistuvat muutot tuntuvatkin vaikeilta ja haikeilta en tästä omasta näkökulmastani toisaalta oikein osaa edes kuvitella miltä tuntuisi asettua jonnekin aloilleen! Mutta lapsillemme haluan yrittää kiertolaisuuden tasapainoksi tarjota mahdollisimman paljon pysyvyyttä. Pitkälti juuri lasten vuoksi hankimme jokunen vuosi sitten Suomesta oman kodin jonne palaamme kerran pari vuodessa lomailemaan. Oma koti on tuonut toivottua tasapainoa kiertolaisuudelle kuin myös ainakin minulle itselleni mielenrauhaa ja tunteen siitä, että meillä on kuin onkin oma kolkka maailmassa.

    • Héléna   •     Author

      Suomi-koti kuulostaa ihanalta! On tosi hienoa, että sinä pystyt monin tavoin tarjoamaan lapsille pysyvyyttä.

  2. Lotta   •  

    Minä olen miettinyt tuota samaa asiaa lapsuudenystävien näkökulmasta. Ajattelen siis omia lapsiani ja sitä, millaisia lapsuudenystäviä heille muodostuu. Minulla on kolme lasta, joista vanhin on jo aikuinen, opiskelee Suomessa, eikä hän ole asunut kanssamme ulkomailla, vaan jäi yläasteikäisenä mieluummin tuttuun kouluun, tuttujen kaverien pariin, tuttuun paikkaan. Kyllä sen ymmärtää. Nyt näen, että hänellä on tiivis lapsuudenystävistä muodostuva porukka, joka tuo tukea, turvaa ja hauskuutta. Itselläni on muutama lapsuudenystävä, joiden kanssa on kuljettu vuosikausia, ja vaikka nykyisin näemme harvoin, on helpottavaa ja turvallista ajatella, että nämä ihmiset tietävät taustani ja sen, mistä tulen ja mikä olen. Ei tarvitse selitellä mitään, ja minäkin tunnen heidät hyvin. Mutta entä nämä minun omat lapseni, nämä kaksi nuorempaa? Muodostuuko heille yhtään samanlaista pysyvää ystävyyssuhdetta, kun ne ovat jo monta kertaa katkenneet? Totta kai nykyisin on internet, Skype jne. Mutta eivät ne silti korvaa kasvokkaisia tapaamisia ja yhteistä arkea koulussa ja spontaaneja iltapäivänviettoja kodeissa, ja jo nyt huomaan, miten paljon työtä pitää tehdä, että koululaisten välinen ystävyys säilyy. Ja kaverien tapaaminen, jos he asuvat lentomatkan päässä, on hintavaa! Lisäksi, kun palaamme seuraavaksi Suomeen, poikien pitää tavallaan aloittaa ystävyyksien luominen taas alusta. He lähtivät Suomen koulusta niin varhain, että samaan tilanteeseen ei ole paluuta – silloiset parhaat kaverit ovat jo hajaantuneet eri kouluihin. Tämä vähän surettaa minua. Eli myös kaverisuhteisiin juurtuminen voi olla tässä elämänmuodossa haastavaa, puhumattakaan muusta juurtumisesta. Lapseni ovat jo joutuneet opettelemaan luopumista aivan eri tavalla kuin minä aikoinani.

    • Kata   •  

      Minä huolehdin myös kovastikin omien lasteni kaverisuhteista ja suren myös tuota kuinka varhain pienet lapsemme ovat joutuneet opettelemaan luopumista ja ikävää. Itselläni ei hirveästi ole sellaisia ystäviä jotka olisin tuntenut ihan lapsesta asti, muutamia kuitenkin. Ja omien lasteni näen ihan selkeästi kaipaavan pysyviä kavereita – täällä Khartumissa haasteena on se, että vaikka itse tulimme tänne vähän pitemmäksi aikaa monet muut ovat maassa vain käymässä, ulkomaalaisporukka vaihtuu hyvin tiuhaan. Sosiaalinen vanhempi tyttäremme on joutunut hyvästelemään jo useamman tärkeän ja läheisen ystävän…

      Toisaalta esimerkiksi esikoisen parhaan ystävän perheen kanssa olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä yli valtamerten ja mannerten, ja mahtavasti pojat saavat joka kerta nähdessään jutun juuresta kiinni. Eihän se sama ole kuin että asuisivat viiden minuutin päässä toisistaan niin kuin Belizessä mutta jotakin sentään.

    • Héléna   •     Author

      Niin, Lotta, ymmärrän tosi hyvin huolesi. Itse lähdin 12-vuotiaana Suomesta isän työn vuoksi ja olin neljä vuotta maailmalla. Siellä, kansainvälisissä kouluissa toivoin joka vuosi, ettei läheisimmän ystävän vaan tarvitsisi taas lähteä. Että saisi yhden ystävän kanssa olla edes kaksi vuotta. Se ehkä vaikutti ystävyyssuhteiden syntyyn myöhemminkin – minulla on paljon läheisiä ystäviä, mutta sellainen tiivis yhteydenpito on monien suhteen jäänyt. Sitä ehkä pelkää jollain tasolla yhä satuttavansa itsensä.

      Niin – ja Kata, ymmärrän tuon sinun lastesi tilanteen hyvin. Porukan vaihtuminen tiuhaan on usein aika raskasta.

  3. r   •  

    Kiva lukea tästä aiheesta, kun itse kamppailen saman kanssa. Asumme alueella joka on kiva ja moderni ja sopivan matkan päässä töistä sekä mieheni, että minun kannalta. Lapset ovat muutaman korttelin päässä kivassa päiväkodissa jossa on ihanat hoitajat, ja jonka kyljessä on peruskoulu johon he voivat siirtyä. Silti kaipaan ajoittain pois, kaipaan asumaan jonnekin jossa metsä alkaa takapihalta niinkuin omassa lapsuudessani. Inhoan betonisia pihoja joiden alle on piilotettu parkkihallit, enkä pidä siitä miten tiivistä täällä on, saatika siitä että leikkipuisto on sekin kuorrutettu asfaltilla ja sillä pahan hajuisella pehmikkeellä joka sulautuu asfalttiin (on siellä nurmikkoakin, reunoilla) – toisaalta pieni pala metsää on kävely/pyöräily matkan päässä, kai sen pitäisi riittää “kaupunkilaiselle”? Pähkäilyni päättyy aina samaan tulokseen, muuttaisin pois jos voisin viedä kaikki ihanat naapurit ja ystävät mukanani! Lapsille on kertynyt ihana porukka kavereita tästä ympäristöstä, enkä halua viedä sitä rikkautta heiltä pois! Kotiäitinä hiekkalaatikon reunalla oli helppoa tutustua toisiin, mutta nyt jo koulu-uran häämöttäessä edessäpäin, uusien kavereiden saaminen olisi työläämpää meille kaikille. Jouduin itse lapsena muuttamaan muutaman kerran, ja se oli joka kerta yhtä haikeaa, uudet naapurustot, uudet koulut, uudet kaverit..

    • Héléna   •     Author

      Niinpä r niin r. Joku sanoi minulle, ettei koskaan kannattaisi verrata omaa elämää mihinkään muuhun. Elämä on paljon onnellisempaa niin.

      Minä rakastan kaupunkilaiselämää, mutta mieheni kaipaa maalle, missä olisi paljon tilaa hengittää ja juuri noin metsäpolkuja ihan talon kupeessa. On etsittävä kompromissi. Minunkin lapseni tykkäävät omasta elämästään tosi paljon, mutta nyt kun ollaan käyty katsomassa mahdollista uutta taloa, he haluaisivat jo sinne. Ystävät – juu, heitä tulee ikävä – mutta se piha on ihana!

Leave a Reply

Your email address will not be published.