Onneksi on kolkkia, joissa vaikeneminen ei ole kultaa

Vaikemeninenko

Luin Hesarista, kuinka sveitsiläinen Das Magazin -lehti on omistanut kokonaisen numeronsa suomalaiselle vaikenemiselle. Sveitsissä suomalainen tuppisuisuus nähdään positiivisena asiana, suoranaisena matkailuvalttina. Sveitsiläiselle Suomi on ilmeisesti kuin mystinen, maankokoinen hiljaisuuden retriitti.

Miehenikin kertoo usein ihmeellistä tarinaa siitä, kuinka aikoinaan Suomeen puhelimitse tehdyssä työhaastattelussa tuli pitkä, ahdistavan hiljainen hetki.

– Minä luulin, että no niin, pieleen meni. Mutta eipä sittenkaan, minäpä sainkin sen paikan! Suomessa hiljaisuus on hyvä asia.

Täällä maailmalla kun pyörii ulkosuomalaisten kanssa, vaikeneminen tulee usein puheeksi. Yllättävän monikin tuttavani on sanonut viihtyvänsä ulkomailla paremmin, koska maailmalla on lupa puhua ventovieraillekin. Ei tarvitse vaieta itseään kuoliaaksi ja hölösuisuuskin on sallittua. Suomessa kun tuntui, että aina oli joku asettamassa tulppaa suulle.

kivipatsas

Sillä niinhän se on, että kaltaisestani puheliaasta ihmisestä väkinäinen vaikeneminen tuntuu raskaalta, vaikealta,  ja ennen kaikkea oman, eloisan persoonan piilottamiselta. Tietäisivätpä kaikki, mikä vapaudentunne se onkaan, kun kahvilassa voi pussata puolituttua poskelle ja toisen jonottajan kanssa jutustella vaikka nyt eilisestä leivästä, jos ei muuta keksi. Voi olla juuri se, mikä on.

Sveitsiläislehdessä kerrotaan vaikenemisen johtuvan suomalaisten epäluuloisuudesta, mikä minusta kuulostaa mielenkiintoiselta. Tässä suora lainaus HS:n jutusta:

Enon mukaan pitkään sotia vältelleet maat, kuten Ruotsi ja Sveitsi, eivät voi ymmärtää epävarmuutta, jonka uhatuksi tuleminen aiheuttaa. Suomalaiset ovat yhä epäluuloisia. Siksi he eivät puhu kaikille. Omille kyllä jutellaan.

Liekö sitten suomalaisuuden syytä vai muuta, mutta kuten sveitsiläiset, rakastan minäkin tietysti kauniita, maagisen hiljaisia hetkiä saunanlauteilla tai metsäkävelyllä. Siinä ollaan toiselle täydellisesti läsnä, mutta ihan hiljaa. Sen sijaan en yhtään rakasta arjessa vaikenemista, hiljaisia hetkiä kaupan kassajonossa, varpaisiin toljottamista ruuhkabussissa saati tukahduttavaa puhumattomuutta kahvipöydässä.

Yksi suomalainen työkaverini sanoi aikoinaan äitinsä opettaneen hänelle, ettei ihmisen sovi olla häiriöksi.  Sillä tämä taisi tarkoittaa, ettei ylenpalttinen hölöttäminen ole ihmislapselle soveliasta. Minua ei onneksi näin kasvatettu, vaikka ehkä joskus olisi ollut vähän syytäkin.

Siksipä sanon sen nyt teille tässä suoraan: jos joskus tavataan, meikäläisen kohdalla sopii kyllä ihan avoimesti olla vähän häiriöksikin.

6 Comments

  1. Anu / Mielilandia   •  

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Ihan samaa mieltä olen nähdäkseni kuin sinä: tykkään suomalaisessa hiljaisuuden kulttuurissa siitä, että ihan jokaista hetkeä esimerkiksi siellä saunanlauteilla ei tarvitse täyttää smalltalkilla, mutta toisaalta tuppisuisuus ja sellainen tuntemattomien ihmisten välttely lähinnä ahdistaa. Minusta on ihanaa, kun täällä Hollannissa esimerkiksi tuikituntemattomat kanssalenkkeilijät tervehtivät lenkkipolulla, eikä kukaan ajattele tavallisen puheen olevan häiriöksi.

    Jäi mietittymään tuon sveitsiläislehden puima teoria siitä, että suomalaista hiljaisuutta selittää sota-aika. Mihinhän tuo perustuu: onko se oikeasti tutkittua faktaa vai spekulaatiota? Ensimmäinen ja toinen maailmansota jättivät kuitenkin jälkensä niin moneen muuhunkin kansakuntaan kuin suomalaisiin.

    • Héléna   •     Author

      Mua kiinnostaa myöskin tuo teoria. En todellakaan usko, että perustuu tutkittuun tietoon.

  2. No sellaiseen lopputulokseen olen tullut vertailussa, että muissa maissa on kohteliasta jutella toisille, ottaa heidät huomioon, tervehtiä. Suomessa pidetään kohteliaimpana sitä, että jättää toiset rauhaan, ei häiritse, ei vaadi kommunikaatiota. Tyypillisesti suomalainen on tyytyväisin, josa saa jäädä sinne omaan kuplaansa eikä tarvitse reagoida tuntemattomiin ihmisiin.

    • Héléna   •     Author

      Niin, sitä olen täällä monille selittänyt, että Suomessa tilan antaminen on kunnioittamista. Jokaisessa kulttuurissa on toki puolensa.

  3. Katsy   •  

    Hyvä kirjoitus Helena! Muistan, kun kirjoitin sulle eka kertaa silloin joskus sähköpostia, niin mua hävetti ihan hirveästi, kun siitä tuli niin pitkä, ja minusta tuntui, että onhan tama nyt ihan älytöntä, että kirjoitan täysin ventovieraalle näin pitkän kirjeen… Harmi, kun ei koskaan tavattu livenä! Mutta eihän sitä tiedä, jos vaikka joskus vielä tavataan. Nyt ei kyllä ole suunnitteilla muuttoa sinne suunnalle, mutta ehkä joskus vielä. Anyway, hyvä kirjoitus jälleen, niin kuin aina tietty!

    • Héléna   •     Author

      Kiitos Katsy!Älä höpötä, musta oli ihana saada sulta pitkä meili. Harmi vaan tosiaan, ettei koskaan tavattu. Ehkä vielä joskus!

Leave a Reply

Your email address will not be published.