Ystävällisyyskö tylsän pinnallista?

Helena

Lueskelin viime viikon Suomen reissulla Trendi-lehteä. Siinä oli iso juttu näyttelijä Krista Kososesta, joka asuu tällä hetkellä Los Angelesissa. Paitsi, että artikkelissa vilahteli tuttuja paikkoja, siinä puhuttiin myös kalifornialaisesta ystävällisyydestä. Se olikin valtavan ihanaa, vaikka pinnalliseltahan se tönkkösuomalaisesta välillä tuntui.

Kuten Kosonen, muistan Los Angelesissa asuessani ihmetelleeni ihmisten yllättäviä ylisanoja. Ja sitä, että ohimennen kyllä kutsuttiin kylään, muttei virallista kutsua sitten koskaan tullutkaan. Toisaalta taas rakastin sitä, että ihmiset hymyilivät ja sanoivat päivää. Että roskakuskit muistivat aina vilkuttaa  vauvallemme. Kulmakuppilassakin muistettiin juuri minun lempikahvini.

dieetti2

Puhumattakaan siitä, että ostoksilla minua, opiskelijanplanttuakin kohdeltiin kuin prinsessaa. Kun säästöilläni menin ostamaan himoitsemaani käsilaukkua, ennätti myyjä siinä kasseja hypistellessäni kutsua minua huomattavan nuoren näköiseksi. Leijuin pilvissä monta päivää.

Joku tietysti puhisee, että myyjäthän ovat Kaliforniassa ystävällisiä vain siksi, että asiakas ostaisi enemmän. Saattaa se olla niinkin, mutta väliäkö sillä! Olkoon ystävällisyys kuinka pinnallista tahansa, saattaa se ihmisen aina hyvälle tuulelle. Siitä olen varma.

chateauneuf

Täällä meillä Ranskassakaan eivät mörökölliaamut kestä koskaan koulun porttia pidemmälle.  Jo parkkipaikalla on vaihdettu puolituttujen kanssa pusuja, kyselty kuulumisia, päivitelty säätä ja puhuttu tulevasta lomasta. Ennen aamuyhdeksää vastaan on myös ennättänyt tulla monta kaunista, vierasta hymyä ja komeaa bonjouria. Jos jostain syystä on aloittanut aamun lähileipomon tiskillä, on työpäivän alkaessa suu leveässä, noususuuntaisessa virneessä.

Ystäväni sanoi, että Suomessa sentään ihmisen annetaan rauhassa mököttää. Ehkä joku kaipaa sellaistakin.

Mutta muistuttakaapa vielä huonomuistista: mitä hyvää siinä olikaan?