Mitä toivoisit puolisolle sitten kun aika jättää?

rantakukka

Luin tänään yhden koskettavimmista teksteistä pitkään aikaan. Se oli oikeastaan pidennetty treffi-ilmoitus New York Timesissa.

Amerikkalainen lastenkirjailija, Amy Krouse Rosenthal kirjoitti sen miehestään, toivoen että tämä löytäisi rakkauden sitten kun hänestä aika jättää. Rosenthal sairastaa parantumatonta munasarjasyöpää ja elinaika on laskettavissa päivissä.

Rosenthal kertoo tekstissään suloisesti, että hänen miehensä on hyvässä kunnossa ja pukeutuu hyvin. Jason osaa laittaa ruokaa, on kätevä käsistään ja rakastaa elävää musiikkia. “Meidän 19-vuotias tyttäremme, Paris, menisi mieluummin hänen kanssaan konserttiin kuin kenenkään muun”.

Ennen kaikkea mies on ajattevainen. Hän maalaa tauluja ja toi jopa ensimmäiseen ultraääneen kukkia.

paluu2

Sydän on murtua. Kuten tuhannet muut, luin Rosenthalin sanoja kyyneleet silmissäni. Tekstistä huokui kuolinvuoteen tunnelma, kirjoittajan ajatusten kuultava kirkkaus lähdön hetkellä. Elämän viimeisinä päivinä Rosenthal ei ajattele itseään; jos elämässä saa vielä jotain toivoa, niin sitä, että kaikkein rakkaimmalla olisi vielä mahdollisuus rakkauteen.

Liian moni asia jäi kokematta, mutta tämän hän vielä ehtii.

Monet meistä sanovat pyrkivänsä elämään niin, ettei tarvitsisi kuolinvuoteella sitten harmitella. Niin teen minäkin. Ja olen minäkin lukenut ne artikkelit, joissa kerrotaan, ettei viimeisinä hetkinä tule menneitä työpäiviä mietittyä. Läheisimmäthän he ovat päällimmäisenä mielessä – harvemmin kai hautakiveenkään on nakutettu firman logoa.

Luettuani tuon Rosenthalin kauniin tekstin jäin kuitenkin pohtimaan omaa käytöstäni. Tässä levottomassa elämässä lasken kyllä kokemuksia, onnistumisia ja täyttyneitä unelmia, mutta muistanko kehua läheisiä? Kerronko sittenkään tarpeeksi usein, että välitän? Ymmärränkö kiittää yhteisistä hetkistä? Kehunko komeaksi?

Muistatko sinä?

Näiden syvien vesien siivittämänä toivotankin sinulle rakkaudentäyteistä ja tunteikasta viikonloppua! Kehutaan taas tänään toisiamme.