Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson