Onneksi aika kultaa muistot

theoule

– Ei näitä uimalaseja vaan toiset!

– Nää uimalasit painaa!

– Vesi on liian kylmää ja täällä tuulee!

– Haluan meidän kotirannalle nyt!

Niinpä niin. Eletään vaan niin kuin jokainen viikonloppu olisi lomaa. Niinhän me silloin aikoinaan päätimme kun tänne tultiin. Ja jos suoraan sanotaan, hirveästi ei normaaleissa olosuhteissa tarvitsisi sen eteen töitä tehdä. Riittää kun työntää varpaat hiekkaan, molskahtaa turkoosiin veteen ja hieroo olkapäihin aurinkovoidetta.

theoule_vene

Tänään heräsimme aikaisin, koska halusin päästä minilomalle lempparirannalleni kuvankauniiseen Theoule-sur-Meriin. Meiltä sinne ajaa vain reilut puoli tuntia, mutta matkaan on laskettava myös parkkipaikan etsimiseen kuuluva aika – ja hei – melkein selvittiin perille ilman että keltään meni hermot. Ah näitä maisemia! Ihailin rinteitä, värikkäitä kukkia ja auringonvarjon muotoisia mäntyjä, joita täällä kutsutaan nimellä pin parasol. Hengitin merituulta, annoin hiusten hulmuta. Täydellistä.

pin parasol

Valitettavasti kaikki eivät olleet kanssani samaa mieltä. Tuttu Antibesin ranta olisi kuulemma ollut triljoona kertaa parempi. (Kuulostaako tutulta?)

– Ei täällä oo kivaa!

– Nonni, lähdetään heti kotiin jos tää on tämmöstä, tiuskaisin rakentavasti kun olin viimein saanut levitettyä pyyhkeet rannalle. Hiekka lensi tuulessa silmiin, harmitti minuakin tietysti.  Ei tämän näin pitänyt mennä. Kaduin että tuli lapsille taas vauhkoiltua, mutta silti hei kamoon. Onhan tämä nyt sentään paratiisi.

rantakukka

Olen toki jo hyväksynyt sen tosiasian, ettei minua ei ole siunattu lehmänhermoilla niin kuin miestä, joka onnekseni vei tuohtuneet pikkuiset lyhyelle tutkimusmatkalle lähipolulle. Sillä aikaa sain hetkeksi solahtaa romaanin uumeniin ja kun porukka tapasi uudelleen kymmenen minuutin kuluttua, elämä oli yhtä hymyä. Kaikki hyvin, ranta on mahtava, lounaspaikka vieläkin mahtavampi. Rosé-viinilasillisen jälkeen aloin jo haaveilla muutosta Theoulen vuorenrinteille, eivätkä edes rantaa vahtineet sotilaat eivät saaneet mieltäni masentumaan.  Magnifique!

lounas

ranta-armeija

Kotimatkalla mietin päivän kulkua.

– Mikä on ranskaksi aika kultaa muistot? kysyin mieheltä autossa. Näinhän tällaisina päivinä onneksi tuppaa käymään, ettei ne huonot hetket enää pysy mielessä. Mies ei äkkiseltään keksinyt ranskankielistä vastinetta, mutta ymmärsi.

Kun pääsimme kotiin,  aloin valmistaa pika-aperoa naapureille, jotka olivat tulossa juhlistamaan koulun alkua. Oli ihana nähdä. Nauroimme päivän kululle, naapureillehan känkkikset ovat tuttuja, näitä on heilläkin nähty.

– No, olitko rannalla kiltisti, rouva kysyi tyttäreltä hetken perästä pilke silmäkulmassa.

– No en ollut, mutta ei ollut äitikään, tyttö kikatti.

Niinpä niin. Ilta päättyi omien ja naapurin lasten tanssinäytelmään. Kuka nyt yhtiä kiukkuja muistelee, mieleen jäi lopulta tästä päivästä vain tämä:

tanssi

 

3 Comments

  1. Elina   •  

    “Ei ollut aitikaan” nauratti. Tsemppia alkavaan viikkoon!

    • Héléna   •     Author

      Totuus kuuluu lapsen suusta vai miten se meni.

  2. Pingback: Yhteinen harrastus: rantahifistely | Chez Héléna

Leave a Reply

Your email address will not be published.