Ei kai sitä nyt tänne jäädä

fortcarré2

– Haluaisitteko te madame luovuttaa verta, vanhempi rouva kysyi minulta terveystapahtumassa kaupungin keskustassa. Olin tyttäreni kanssa liikenteessä.

– Haluaisin kyllä, mutta taidan olla siihen liian pieni, vastasin.

– Niin, kyllä. Alle 50-kiloiset eivät saa luovuttaa verta. Oikein hauskaa lomaa kaikesta huolimatta.

– Kiitos! Vaikka me kyllä ihan asumme täällä, sanoin hymyillen.

– Voi kyllä minä tiedän! Teidän lapsenne on samassa koulussa kuin lapsenlapseni. Ja te asutte siinä talossa koulua vastapäätä, rouva vastasi ystävällisesti.

Minä hämmennyin: en mielestäni ollut koskaan nähnyt rouvaa. Ja hän tiesi minusta näin paljon! Kuin ajatukseni kuulleena hän lisäsi:

– Teidän porukasta puuttuu yksi. Missä kuopuksenne on?

Kerroin tapahtumasta miehelleni illalla, hän nauroi. Silloin kun muutimme Ranskaan vitsailimme ääneen, kuinka hassua olisi jos olisimme täällä vielä viiden vuoden kuluttua. Viiden, hah ha ha. Ei ikinä. Kun kerran on päästy liikkeelle, ei kai sitä nyt tänne jämähdetä.

Kohta tulee jo kolme vuotta täyteen, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että perheemme on täkäläisessä mittapuussa jo vakiokaluste. Niin ja huomauttaisin, ettei Antibes ole mikään tuppukylä, vaan kunnollisen kokoinen 70 000 asukkaan kaupunki.

Tykkään asua täällä valtavasti. On aurinkoa, hyvää ruokaa, ihania toreja, helppoa arkea, kaunis koti, kivoja ihmisiä, kauneutta. Mitä sitä järkevä ihminen muuta elämältään kaipaisi, mutta kun kaipaa. Kun on kerran lähtenyt, kaipaa aina jotakin, enkä ole kaipauksineni ainoa.

koti1

Viestittelin tänään tuttavan kanssa, joka oli vastikään palannut Ranskasta Suomeen. Hänellä on jo ikävä takaisin lämpöön, Suomen talvet ovat pitkiä. Minulla on usein ikävä Suomeen, mutta tiedän jo valmiiksi, että Suomessa tulisi ikävä Ranskaan. Niin kuin minulla on jo nyt välillä ikävä Yhdysvaltoihin.

fortcarré

Juoksin aamutuimaan Antibesin Fort Carré-linnoituksen vieressä sijaitsevaa urheilukenttää ympäri. Se on huikea paikka: toisella puolella on meri, toisella linna, kivinen katsomokin varmasti satojen vuosien ikäinen. Kiipesin portaita ylös niin kuin Kalifornian rannoilla aikoinaan, punnersinkin. Aamuauringossa hetki oli mieliinpainuva, juuri sellainen, joka vuosien päästä, uudessa kotipaikassa tulisi mieleen. Sellainen, jota ikävöisi. Tiedän jo valmiiksi.

Sillä sitten on vielä se kaukokaipuu. Niin se.

7 Comments

  1. Linda   •  

    Niin tuttua :). Luen blogiasi koska kaipaan takaisin Antibesiin, jossa asuimme vuoden ja rakastamme ilmeisesti kuvistasi päätellen samoja paikkoja siellä. Kauneutta ja ilmastoa kaipaan eniten, en niinkään sikäläistä byrokratiaa 😉 . Siellä kaipasin sukulaisia ja uramahdollisuuksia. Sama juttu muuallakin ulkomailla, jossa ollaan asuttu. Suomessa ahdistaa taas talvet ja yleinen negatiivinen mentaliteetti, etenkin tällä hetkellä. Täydellistä paikkaa maailmassa ei tunnu löytyvän vai pitäisikö vaan hyväksyä että tarvitsee vaihtelua… ja aurinkoa…

    • Héléna   •     Author

      Kiitos Linda kommentistasi. Näinhän se on, ranskalaista byrokratiaa ja hierarkiaa tuskin tulee koskaan kaivanneeksi. Tuo on hyvin sanottu, että tarvitsee vaihtelua. Siitä tässä taitaa oikeasti olla kyse.

  2. Petra   •  

    Niin tuttu tunne! Olen pari kertaa muuttanut ‘pysyvasti’ ja niista toinen on tama Izmir. Rakastan Izmiria ja kaikkea taalla mutta kun on tallaiseksi kiertolaiseksi ryhtynyt niin aina on vahan menossa, johonkin. Mun mies on samanlainen, viime viikolla me mietittiin maaplantin ostamista jostain lansirannikon kylapahasesta, talla viikolla haaveiltiin paluusta Bodrumiin. Olen lapsesta asti tylsistynyt helposti ja nopeasti samoihin kuvioihin ja rutiineihin, on ihanaa tutustua uusiin paikkoihin ja kulmiin.

    • Héléna   •     Author

      Blogissa on parasta se, että tajuaa ettei ole ajatuksinensa yksin! Kiitos Petra, tuo tempoileva kiertolaiskeskustelu voisi olla suoraan meidän ruokapöydästä.

  3. j / Lempipaikkojani   •  

    Me olisimme ilman lapsia varmaan jo vaihtaneet maata. Mutta, kun mukana kulkee 3 lasta, niin ei ihan koko ajan viitsi olla pistämässä rutiineja ja kieliä uusiksi. Meidän perheessä ainakin sopeutuminen on ottanut todella kauan eikä se sen helpompaa toisellakaan kerralla taatusti ole. Silti vähän reissujalkaa jo vipattaisi ja uudet haasteet ja kokemukset kiinnostaisivat…

    • Héléna   •     Author

      Niinhän se on, että kyllä tässä pitää toki ajatella muitakin perheen vanhempia… Lapset tuppaavat niin tykkäämään rutiineista. Onneksi lomalle pääsee useammin!

  4. Kata   •  

    Meillä ei näitten nykyisten kuvioiden tiimoilta ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa maisemaa muutaman vuoden välein. Siinä on se hyvä puoli, että tietää ennen pitkää olevansa taas menossa tapahtui mitä hyvänsä; sitä oppii elämään aika tehokkaasti hetkessä eikä kovin kroonisesti haikaile muualle kun on niin selvää, että lähtö on kyllä taatusti taas jonkun ajan päästä edessä. Mutta ennen pitkää haluan itse kuitenkin ehdottomasti asettua johonkin ihan kunnolla aloillemme, tulla osaksi kalustoa, ja tietää missä ollaan seuraavana ja taas seuraavana vuonna.

Leave a Reply

Your email address will not be published.