Kuka suojelisi lapsia?

pelko

Meinasin olla puuttumatta, mutten sittenkään malttanut. Olen nimittäin nyt lukenut lukuisia artikkeleita ja pääkirjoituksia Brysselin iskujen seurauksista. Syksyn Pariisiin iskuista tutuiksi lauseet toistuvat teksteissä.

“Ei pidä antaa pelolle valtaa.”

“Jos jäät kotiin, he voittavat.”

Matkustin tänään Pariisiin työasioissa. Nizzan lentokenttä ammotti tyhjyyttään, vaikka oli kiirastorstai. Olin paikalla ihan liian aikaisin: olinhan lukenut varoitukset siitä, kuinka turvatarkastuksissa saattaa nyt vierähtää entistä pidempi tovi.

Ihmettelin jouhevuutta, ehkäpä ihmiset olivat valmistautuneet tarkastuksiin paremmin. Tai sitten vain jääneet kotiin.

Kyllä minäkin pienen hetken olin miettinyt kotiinjäämistä. Ei sinänsä, että itse pelkäisin, mutta kun lapset: he ovat vasta 4- ja 2-vuotiaita. Halu suojella pienokaisia maailman pahalta on niin voimakas, että tässä tilanteessa sen pelkkä ajatteleminenkin nostaa kyyneleet silmiin.

Pidän huolta ettei lapset juokse kadulle. Etteivät he syö liikaa suolaa. Että hoitotädit ovat ammattilaisia. Ettei heitä kiusata koulussa. Että portaiden turvakaide on kiinni.

Ymmärrän kyllä, ettei pelolle pidä antaa valtaa. Mutta voisinko antaa itselleni anteeksi jos jotain sattuisi? Jos en olisi varonut? Yrittänyt suojella tältäkin?

Nizzan seutu kuuluu Ranskan voimakkaimmin radikalisoituneisiin alueisiin. Elämä on etelässä onkin ollut pääosin rauhallista, mitä nyt turvatoimet moninkertaistuneet.

Marraskuun Pariisin iskujen jälkeen jätimme kuitenkin suurimmat joulumarkkinat väliin. Nizzan karnevaaleihin emme osallistuneet tälläkään kertaa. Jouluostoksetkin tuli tehtyä pääosin netissä, sillä kaupungilla kiersivät huhut ostoskeskukseen kohdistuvasta uhkasta. Se taisi kyllä olla sepitettä.

Suomen läheiset ihmettelivät käytöstämme, niin oudolta se varmasti pohjoisen tunnelmaan tottuneista tuntui. Olihan tämä uutta täälläkin. Mutta miten sinä toimisit?

Pariisin iskujen jälkeen oli julmetun raskasta hengittää, toki sekin helpottui ajan myötä. Kunnes sitten tulivat nämä uusimmat iskut.

Juttelin yhden brysseliläisnaisen kanssa muutama päivä sitten. Hän ei enää mene metroon, lentokentällekään ei tee enää mieli. Heidän perheessään eniten huolta kantavat jo yli 10-vuotiaat lapset. Ettei vain äidille tai isälle kävisi mitään.

Voiko elämä jatkua tyystin ennallaan?

22 Comments

  1. Petra   •  

    🙁 En usko etta se jatkuu enaa ennallaan, olen kauhea pessimisti mutta luulen etta jokin on lopullisesti muuttunut pitkaksi aikaa. Ehka tasta tulee ajan kanssa normaalia etta nyt pamahtelee myös taalla eika vain jossain kaukana. Eniten huolettaa lapsen tulevaisuus.

    • Héléna   •     Author

      Sepä se täälläkin huolettaa, tulevaisuus. Ei nyt tällaisesta toivoisi uutta normaalia.

  2. Terhi   •  

    Eniten jutussasi ihmetytti suomalaiset jotka olivat kummastelleet teidän käyttäytymistä. Jokainen normaali ihminen tajuaa pelätä tässä tilanteessa ja vaikka Suomi on vielä ollut “pommi vapaa”, niin onhan viime syksyn jälkeen turvallisuus todella paljon horjunut. Eikä se nyt ole kuin ajan kysymys milloin pohjolaankin saadaan terrori-isku, ihan vaan näytiksi. Onhan täälläkin löytynyt kaikenlaisia yhteyksiä sinne sun tänne, sekä “hulluja” on ihan omasta takaakin. Saa nähdä mitä tuleva kesä tuo tullessaan….

    • Héléna   •     Author

      Ehkä joidenkin mielestä olimme ylivarovaisia, tiedä sitten.

  3. Leena Brysselistä   •  

    Totta kai sitä yrittää olla ottamatta turhia riskejä. Mutta jos asuu Brysselissä, esimerkiksi teinien elämänpiiri käy hyvin ahtaaksi ja ahdistavaksi, jossei käytä yleisiä kulkuneuvoja.

    Meidän teineillä on pari rakasta harrastusta, jotka metromatkan päässä. Ne ovat iltapäivisin/alkuillasta eli vanhemmat ei sinne töitten takia voi ruveta pikkuautolla kuljettamaan. Bussilla taas useiden vaihtojen ja bussin hitaan etenemisen takia taas ei koulusta harrastukseen ehdi bussilla.

    Nämä harrastukset ovat sellaisia, että vastaavaa harrastusta ei löydy kotikorttelista. On siis punnittava, pitääkö luopua harrastuksesta, joka tuo teinin elämään valtavasti sisältöä, jossa on kaveripiiri, jota ei muutoin arjessa tapaa, koska teinit tulevat ympäri isoa kaupunkia eivätkä ole samassa koulussa?

    Vai ajateltava, että otammehan valtavan riskin myös joka kerta, kun lähdemme tuonne tukkoiselle moottoritiellä, rekkojen keskelle, joita kuljettavat usein todella väsyneet kuskit. Siellä sattuu kuolononnettomuuksiakin aika usein.

    Sitäkin pitää punnita, että jos kaikki rupeaa täällä ajelemaan pikkuautoillaan kaupungin keskustassa, niin sitten me kyllä tukehdumme ilmansaasteisiin plus kukaan ei ehdi yhtään minnekään, kun aika menee ruuhkissa. Brysselissä on jo nyt eurooppalaisittain tosi surkea ilmanlaatu ja kauheat ruuhkat.

    Pienten taaperoiden kanssa on ehkä helpompi elää elämää kotosalla ja poissa ns. ihmispaljouksista. Teinien tekee mieli mennä ja osallistua.

    Vaikeita kysymyksiähän nämä ovat. Miten sinä Helena itse toimisit teinien kanssa, jos asuisit Pariisissa tai Brysselissä? Sanoisit, että julkisiin liikennevälineisiin ei mennä (Lontoossahan räjäytettiin busseissakin) eli rajoittaisit heidän elämänsä siihen kotikortteliin? Luopuisit itse työelämästä ja käyttäisit oman elämäsi siihen, että hakisit ja veisit heitä koulusta ja harrastuksista ja lapset tapaisivat toisiaan vain toistensa kotona?

    En siis kokenut, että syyttäisit ketään tms.? Esitän kysymyksen vain mielenkiinnosta, koska aika monet suomalaiset ovat valinneet tuon edellä kuvatun – teinit harrastavat ainoastaan Eurooppa-koulun tiloissa ja näkevät vain luokkakavereitaan toistensa kotona ja toinen vanhemmista on kotona ja kuskaa sitten sen mitä tarvitaan.

    Tälläinen elämäntyyli onkin aika helposti mahdollista eurokraateille, joiden lapset ovat Eurooppa- koulussa, jossa paljon harrastuksia koulun tiloissa ja palkat niin hyviä, että toinen voi ilman taloushuolia olla koko ikänsä kotivanhempana.

    Meille, joiden lapset ovat ns. tavallisissa koulussa tuollainen elämäntapa ei suoraan ole mahdollista. Se tarkoittaisi sitä, että lasten harrastusmaailma olisi varsin kapea. Enkä itse jaksaisi tuollaista elämää myöskään, jossa pyöritään ainoastaa parin paikan väliä vain sen saman pienen piirin kesken.

    Kyse ei siis omalla kohdallani ole siitä, että olisin erityisen uhmakas tai peloton. Pelolle ei vain voi antaa liikaa valtaa, koska muuten elämämme täällä uhmettuisi täysin. Emme voisi kokea mitään Brysselin hienoista puolista, jos koko ajan miettisimme, “ei julkisia”, “ei konsertteihin”, “ei ravintolaan”, “ei väkijoukkoon”.

    Kaiken lisäksi miehelläni on sellainen työ, jossa on matkustettava lentokentän kautta ihan joka viikko. Kohta 50- vuotiaana ei ole ihan yksinkertaista noin vain vaihtaa työtäkään. Sama itselläni. Siis siinä mielessä, että jos nyt päättäisimme lähteä Brysselistä, niin todennäköisesti olisimme kumpikin työttömiä.

    Ja toisaalta, Suomessa esimerkiksi on enemmän katuväkivaltaa kuin täällä. Siellä sitten pelkäisin, että poikani saa pahasti turpiin, kun lähtee kaupungille. Ja monia nuoria kuolee vuosittain siihen, että lähdetään kännissä ajavan tai ylinopeutta kaahavan kaverin kyytiin.

    Psykologisesti nämä terrori-iskut ovat aivan kammottavia. Mutta kyllähän ihmisten – ja varsinkin teinien – elämässä ylipäätään on aika paljon riskejä.

    Näin olen itse koettanut asioita ajatella. Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja tiedän kyllä jotain kokonaan suomalaisia perheitä täältä, joista toinen vanhemmista on palannut lasten kanssa Suomeen, juuri tämän terrorismiuhan takia.

    • Héléna   •     Author

      Leena, kiitos tästä kommentistasi. On ihan totta, että meidän lapsemme ovat pieniä ja että heidän elämäänsä on “helppoa” rajoittaa oman mielen mukaan. En tiedä ollenkaan kuinka toimisin, jos omat lapset olisivat teinejä. Uskon, että jokaisen on löydettävä omat tapansa toimia. Ymmärrän sinua oikeasti hirmu hyvin, elinhän minäkin teinivuodet Brysselissä. Tiedän hyvin, että elämänpiiri käy siellä tosi pieneksi, jos julkisia ei voi käyttää: itsekin suhasin metroilla ja ratikoilla edes-takaisin. Ei koko elämää näiden iskujen takia voi ryhtyä muuttamaan, niinhän se on. P.S. Toki monen elämä täällä Ranskassa tuntuu olevan kuvailemasi kaltaista: vanhemmat vievät ja tuovat, yksin eivät lapset mene edes lähikauppaan.

    • Lotta   •  

      Kiitos Leena hyvästä kommentista, olen samaa mieltä kanssasi yhden alakoululaisen, yhden teinin ja yhden teiniyden jo ylittäneen tyttären äitinä – eri-ikäisten tarpeet ovat tosiaan kovin erilaisia. Ja useimpien meistä on vain jatkettava elämäänsä, koska muutakaan ei tosiaan voi! Ei se välttämättä ole valinta, se on arjen sanelema asia ja ehkäpä lopulta myös luontevinta. Tuosta kulkemisesta, Saksassa meidän lapset kulki hyvin vapaasti kauppaan ja kouluun ja kaverien luo (siellä suorastaan kannustettiin itsenäiseen liikkumiseen varhain, Brysselissä asuessani taas huomasin juuri nuo erot eri perheiden välillä), täällä Afrikassa on ollut vaikeata tottua juuri siihen, ettei voi äkkiä itse kipaista melkein minnekään. Ehkä tämä on helpompi asuinmaa vauvojen ja pikkulasten kanssa, joille kodin piiri vahvistettuna leikkikoululla vielä riittää. – Kiitos myös Helenalle taas kerran hyvästä tekstistä, voimia ja halaus!

      • Héléna   •     Author

        Lotta, olet oikeassa. Se on arjen sanelema asia valinnan sijaan. Eri-ikäiset lasten tarpeet ovat hyvin erilaisia.

  4. Hei, tuli tästä ihmisten kummastelusta mieleen asia, jota itse pohdin tänään..
    Kun olen puhunut lähiaikoina Suomessa asuville ystäville Saksan naapurimaiden tapahtumista, se on jännä miten ihmiset eivät voi ajatella, että näiden kauheuksien takia sitä on ikäänkuin varuillaan ja miettii juuri, voiko sinne ja tänne mennä (esim. isot tapahtumat). Ihmetellään, että mikä siinä pelottaa.. “ja uutisoida pitäisi kaukaisempien maidenkin kauheuksista”.
    Kun taas Kölnin uudenvuoden tapahtumat ovat saaneet monet Suomessa asuvat tuttavat ja ystävät kauhun valtaan ja minulta on kyselty, että pelottaako nyt liikkua siellä ja mitkä tunnelmat?
    Hämmästyneenä olen useammalle kysyjälle vastannut, “Ei, ei minua pelota se, että joku tulee ja kouraisee.. Vaan paljon isommat ja vakavammat asiat”. Ja sitten ollaan hämillään siitä, että vastaan näin kärkkäästi.
    Toki seksuaalinen häirintäkin ikävää, mutta terrorismi ja pelko sen jatkumisesta menee kyllä ihan toisessa kategoriassa..

    • Héléna   •     Author

      Niin, siitä puhutaan usein, kuinka kaukaisempienkin maiden tapahtumista pitäisi uutisoida. Olen kyllä samaa mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Mutta se, että kauheuksia tapahtuu ihan omalla nurkalla koskettaa tietysti enemmän kuin monet muut. Se mitä Kölnissä tapahtui oli kyllä tosi kamalaa myös monille naisille, mutta olen sitä mieltä minäkin, että terrorismi on vielä asia erikseen.

  5. Kata   •  

    Mielestäni kommentit siitä, että pelolle ei pidä antaa valtaa ovat sinänsä aikamoista sanahelinää. Jos pelottaa niin pelottaa, tunteet on käsiteltävä sellaisenaan eikä kiellettävä niitten olemassaoloa. Mutta toisaalta uskon kyllä itsekin, että elämän täytyy jatkua ja pelkoa päin täytyy yrittää käydä ettei se veisi mukanaan. En ole itse todellakaan mikään tyhmänrohkea, mutta ajattelen niin, että valppaana voi olla ilman, että rankasti rajoittaa elämäänsä.

    Elämä on lähtökohtaisesti arvaamatonta ja täynnä riskejä. Vaikka sulkeutuisi lapsineen kotiin saattaisi itse vaikkapa sairastua vakavasti tai kotona sattua joku onnettomuus. Osassa maailmaa uhkaavat elämää koko ajan jollain tasolla myös luonnonkatastrofit: esimerkiksi maanjäristykset tai vaikka tulvat. Arvaamattomuuden ja riskien ja pelonkin kanssa on opittava elämään. Jos jotain tapahtuu se on kamalaa mutta ihan kamalaa olisi myös pelon vuoksi elämättä jäänyt elämä.

    • Héléna   •     Author

      Kiitos Kata, minä aina tykkään kun kommentoit niin suoraan. Sanahelinäähän se vähän on tosiaan, jos pelottaa niin pelottaa. En minäkään näiden tapahtumien takia rankasti elämääni rajoita, mutta tietyissä asioissa haluan yrittää pitää lapsista huolta. Kaliforniassa maa järisi harva se viikko, se ahdisti valtavasti, koska en ollut siihen ollenkaan tottunut. Arvaamatonta sekin oli tosiaan. Mutta kuten sanoit: elämää ei kannata jättää elämättä.

  6. Ansku   •  

    Petran lailla taidan uskoa että tämä tilanne on tullut jäädäkseen ja se masentaa. Ja erityisesti tämä Brysselin isku joka liippasi niin monella tasolla läheltä ja olen ollut ihan sydän syrjälläni. Loppuvuodenkaan ‘Brussels lockdownin’ aikaan mun ei tehnyt mieli osallistua joulumarkkinoihin jne. Silti kai ajattelen niin, että ylipäätään elämä on hirveän hauras ja koko ajan periaatteessa on onnekas että itse on ja lapset ja läheiset ovat terveitä ja elossa. Se kuulostaa ehkä tekopyhältä, vaikka en yhtään tarkoita sitä niin. Se vain vilpittömästi auttaa minua elämään pelkojen kanssa ja muistuttaa arvostamaan sitä mitä minulla on nyt. Mutta kyllä tämä masentaa mikä tilanne maailmassa on.

    • Héléna   •     Author

      Ei se tekopyhää mielestäni ole. Nämä hetket kyllä auttavat huomaamaan sen, mikä omassa elämässä on hyvin. Muistan hetken kun lähdin Pariisin iskuista raportoimaan. Tuntui kauhean haikealta kun tajusin, kuinka hyvin asiat minulla olivat ja kuinka kauheaa se oli monille, jotka olivat menettäneet läheiset.

  7. Dame   •  

    Minusta on myös mielenkiintoista huomata kuinka kyseisen blogin kommentoijat ovat muuttuneet puolessa vuodessa. Vielä viime syksynä Suomenkin olisi pitänyt suosia vapaata liikkuvuutta ja kaikki täällä hehkutti kuinka ihmisiä pitää auttaa. Muistan kommentin missä Helena sinä pyysit jotakin tutustumaan uusiin tulijoihin ja olit sitämieltä että muuttoliike on tervettä. Oletko vielä samaa mieltä vai mistä tämä nykyinen tilanne johtuu? Yleisen käsityksen mukaan terroristit ovat kytköksissä Irakin ja Syyrian terroristeihin, eriasia on Turkin sisällä omien heiluminen. Mutta muistan kuinka täällä useat arvostelivat kärkkäästi suomen tapaa puuttua paperittomien liikkuvuuteen. Leimattiin rasisteiksi ja se kaikki lähti yhdestä lakanaan pukeutuneesta hemmosta. Olisinkin kiinnostunut tietämään nykyisen kannan kaikkien ulkosuomalaisten suusta, vieläkö te olette sitämieltä että Suomeen mahtuu satoja tuhansia irakilaismiehiä kuten syksyllä olitte? Vielä meidän lapset kulkee kouluun yksin, mutta kuinka kauan….

    • Héléna   •     Author

      Dame, minä en ihan ymmärrä tätä kommenttiasi. En minä ole mielestäni muuttanut mielipidettäni. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ihmisiin pitää tutustua ja hädässäolevia autettava. Olen onnellinen, että lapseni saavat asua monikulttuurisessa maassa ja tutustua eri uskontokuntien edustajiin yksilöinä.

      Monet Eurooppaan paenneethan pakenevat itsekin Isisiä. Oletko tutustunut Hesarin erinomaiseen kirjoitukseen aiheesta? Tässä linkki: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1458637573696 . “Eurooppaan hyökkäämällä Isis pyrkii siis lietsomaan rasismia ja islam-kammoa. Mitä suuremmaksi muslimiviha Euroopassa yltyy, sitä tyytyväisempi Isis on.”

      • Lotta   •  

        Nimenomaan, Helena, olen samaa mieltä kanssasi. Luin juuri Lotta Nuotion erinomaisen kirjan Yksi miljoonista. Se on yhden syyrialaispakolaisen tarina, koskettava ja järkyttävä. Kirja olisi hyötynyt hiukan tarkemmasta oikoluvusta ja editoinnista, mutta ymmärrän, että jo tiedonkeruu on varmasti vienyt aikaa ja on ollut kiire saada kirja ulos. Suosittelen sitä lämpimästi. Mikään hyvän mielen iltasatu se ei kyllä ole, nyyh, vaikka tämän yhden pakolaisen tarina päättyykin lopussa tavallaan hyvin – mutta lukija jää miettimään monia muita. Kirjan soisi lukemiseksi myös niille, joita nimenomaan nämä nuoret miehet ärsyttävät. Nuoret miehet ovat varmasti olleet eniten tulilinjalla, suurimmassa vaarassa joutua epäinhimillisiin vankiloihin ja kidutuskammioihin. He ovat olleet turvallisuuspoliisin silmätikkuina ehkä suuremmassa määrin kuin naiset ja lapset, akuutissa hengenvaarassa (millä en todellakaan tarkoita, etteikö naisten ja lasten asema olisi yhtä tärkeä). Viimeistään Nuotion kirjaa lukiessa tulee ehkä paatuneimmallekin ihmiselle olo, että itsekin kyllä lähtisi, jos tuollaiset vaarat odottaisivat. Monet vanhemmat ovat selvästi myös halunneet poikiensa lähtevän turvaan, edes heidän. Ei ole helppoa jättää kotiaan, sen tekee vain pakon edessä.

    • Petra   •  

      Viime aikaiset tapahtumat ovat järkyttäviä mutten ole niistä kovin yllättynyt. En ole missään vaiheessa suosinut täysin vapaata liikkumista, sen sijaan pakolaisten auttamista, jos pakolaisia olisi otettu suoraan leireiltä jo aiemmin, olisi tilanne voinut olla ihan toisenlainen. Jos jokainen EU:n pieni valtio nyt sulkee rajansa, se vaikuttaa todella negatiivisesti talouteen eikä ne uhat mihinkään katoa. Pienet valtiot oman onnensa nojassa ja rapautuvat talous ovat tie takaisin pimeälle vuosisadalle. Pitkälle juurtunut terrorismi löytää ikävä kyllä kanavansa. Globalisaation myötä on saatu paljon hyvää, joka helposti unohtuu mutta sillä on myös hintansa.

  8. Minulla ei ole lapsia, joten en tiedä, miten he vaikuttaisivat käyttäytymiseeni, mutta tiedän, miten näin ilman elätettäviä käyttäydyn: kieltäydyn pelkäämästä. Ainakin kun kyseessä on vain minä itse, koen, että terroristit voittavat, jos alkaisin rajoittaa omia menojani pelon takia.

    Noin vuosi sitten olin matkalla Denveristä Luxemburgiin, kun konetta vaihtaessa Minneapolisissa kone meni rikki ja jouduin jäämään vuorokaudeksi hotelliin. Seuraavana aamupäivänä ennen korvaavan lennon lähtöä ajattelin mennä ostoksille (tarttin alusvaatteita…) ja syömään läheiseen Mall of Americaan, kun CNNllä raportoitiin, että Al-Qaida oli uhannut iskeä juurikin kyseiseen ostoskeskukseen. Harkitsin pari minuuttia suunnitelmien muuttamista ja totesin sitten että ei, Al-Qaida ei saa minua lukittua päiväksi hotellille nyhjöttämään.

    Ostoskeskus hyvipuistoineen oli komean kokoinen mutta harmillisen autio. Äitini ei ollut tyytyväinen päätökseeni, mutta tärkeintä varmaan oli, että itse olin. En ketään muuta halua houkutella tai painostaa ottamaan riskejä, mutta minulle kyse on periaatteesta, ja haluan itse elää sen mukaisesti.

    • Héléna   •     Author

      Jenni, on minusta hienoa, että olet tehnyt tuollaisen päätöksen ja pidät periaatteista kiinni. Olet ihan oikeassa siinä, että terroristit voittavat, jos jokainen meistä alkaisi rajoittaa menojaan.

  9. Aino Salminen   •  

    Minä en joudu ajattelemaan ratkaisujani enkä pelkojani lasten kautta, sinkkuna ajattelen kenties eniten vanhaa äitiäni, jonka tiedän helposti huolestuvan, kun terroristien iskut osuvat lähistölle. Näin nyt varsinkin Brysselin osalta. Työmatkat vievät minut sinne säännöllisesti. Sieltä odotin kavereilta ja kollegoilta uutisia viime viikolla, ovatko kaikki päässeet turvallisesti töhin, ovatko kaupungissa vai kenties lomalla. Strasbourg on toinen kaupunki, jossa käyn kuukausittain. Siellä kiristetään turvatoimia herkästi ja varsinkin erityisesti parlamentin täysistuntojen aikaan. Realiteetit eivät pääse unohtumaan, kun töihin mennessä kulkee hampaisiin asti aseistettujen sotilaiden ohi. Kotiin päästyä mieli on kiitollinen, Luxemburg on vielä harvinainen lintukoto keskellä Eurooppaa. Kunpa samaa voisi sanoa meistä jokainen asuinpaikastaan.

    • Héléna   •     Author

      Kukapa meistä ei ajattelisi läheisiä ja huolehtisi heidän hyvinvoinnista. Ymmärrän kyllä, että äitisi miettii tekemisiäsi sydän sykkyrällä. Mutta tämä kai on elämäämme nykyään, niin surullista kuin se onkin.

Leave a Reply

Your email address will not be published.