Luhistunut piparkakkutalo ja muita epäonnistumisia

piparitalo

Nuo kuvat kertovat kaiken olennaisen. Viikko sitten väsättiin pienten kanssa piparkakkutalo, josta tuli mielestäni tosi hieno. Vaikka siis koko höskä rakennettiin valmiista palikoista ja onnistuin polttamaan sormeni viisi kertaa, menettämään hermoni sekä rikkomaan sen pirun savupiipun.

Eilen se sitten luhistui. Ei raukka kestänyt tätä välimerellistä kosteutta, joka pehmittää patongitkin päivässä.

– Papan pitää korjata, ilmoitti tyttö. Ei saanut korjattua.

Tässä viikko sitten kirjoittelin suomalaisesta äitiydestä ulkomailla. No, tämä surullinen piparkakkutaloepisodi oli taas yksi hyvä esimerkki välillä tyystin överiksi menevästä Suomi-tohotuksestani. Minulle traumoja ei jäänyt, vaikkei oma äiti ikinä tehnyt lapsuudenkodissa piparkakkutaloa. Jostain syystä täällä ulkomailla on sellainen ollut minusta nyt ihan välttämätöntä rakentaa. Ettei katsokaas pääse se oikea suomalainen joulu lapsukaisilta unohtumaan.

No, jos ei tästä jää traumoja niin ei mistään.

Sitä pehmennyttä taloa kaapiessani pohdin kaikkia niitä lukuisia päin prinkkalaa menneitä Suomi-hössötyksiä. Kuten ne kotiin kannetut suomalaiset piltit, joita ostin varmuuden vuoksi hirvittävän kasan. Arvatkaapa vain syövätkö ranskalaistuneet lapseni ruusunmarjasosetta? No eivät todellakaan.  Tai mitä kuuluu pöydästä kun väsään lapsuuden lempiruokaa, makaronilaatikkoa? “Yöök!” Ensimmäinen vierailu lumille oli sekin epäonnistunut: lapsi vihasi toppahousuja ja inhosi kylmää. Hiihtokilpailuja katsellessa tyttö huusi ”Hyvä Kaapo!” vaikka olin opettanut ihan muuta.

Näillä mennään. Ehkä huomenna on parempi päivä.  Jos vaikka kaivaisi varastosta sen Anttilan kynttelikön tohon ikkunalle ja hoilaisi vähän kuurapartaa.

 

11 Comments

  1. Ina   •  

    Harmi etta kosteus pilasi. Jos se olisi ollut pienempi luulen etta olisi pysynyt pystyssa kosteudesta huolimatta. Hmmmm. Tasta pitaa kai ruveta suunnittelemaan kosteiden ilmastojen piparitaloa. 😉 Meilla ei piparitaloa ole koskaan tehty. Pipareita kyllakin. Kerran varkkasin hattivattien saaren. Siis monta hattivattipiparia pystyyn epamaaraisen nakoiselle piparilevylle. 😀 Mutta me suomiaidithan ei anneta periksi. Niista suomalaisista jutuista pidetaan kiinni sisulla. Ne on kuitenkin tarkeita lasten tietaa (vaikkeivat tykkaisikaan) koska kuuluu aidin kulttuuriin. Halit!

    • Héléna   •     Author

      Ihana kommentti Ina! Joo, kyllä mä Suomi-jutuista pidän kiinni, mutta ehkä osasta (kuten piparkakkutaloista ja pilteistä) voinee luopua. Hattivattisaari kuulostaa hyvältä, se vois jopa pysyä täälläkin pystyssä.

  2. Riikka-Maria   •  

    Tsemppiä! Kyllä ne muistot romahtaneesta piparkakkutalosta ajan myötä muuttuvat hyviksi! Luin tätä vedet silmissä, välillä naurusta ratketen, välillä positiivinen “pala kurkkuun” nousten. Meilläkin eletään kahden kulttuurin elämää, mies kun on amerikkalainen, ja monen monta kertaa olemme pohtineet, miten saisimme heidän perheen traditioita ja tapoja osaksi elämäämme! Välillä tosin tuntuu, että minä olen se, joka näkee enemmän asian suhteen vaivaa… 😉

    Huomasin blogisi erään tuttavan facebook feedista ja kurkistus tänne vei kerta heitolla mukanaan! Miten ihana blogi! Niin samanlaisiin asioihin tulen törmänneeksi, vaikka asummekin Suomessa. Erityisesti aiemmissa teksteissäsi esiin noussut pohdintasi sokerin roolista ruokavaliossa osui ja upposi! Itse haluan välttää lapsen (1,5-v.) sokerilla kuorruttamista mahdollisimman paljon, mutta miehen perhe on ihan toista maata… Olisivat varmaan antaneet maistiaisia 8kk vauvalle, jos en olisi pysynyt järkähtämättömänä! (Tosin tarina kertoo, ettei mieheni saanut karkkia lapsena niin usein, eli isovanhemmat ilmeisesti ovat höllentäneet otettaan..?) Jänniä nämä kulttuuriset erot!

    Tulipas pitkä kommentti! Kiitos ihan mahtavasta blogista, lisään sen Bloglovin’in listalleni ja liityn lukijakuntaasi!

    -Riikka-Maria

    • Héléna   •     Author

      Voi Riikka-Maria, tulinpas tästä hyvälle tuulelle! Tervetuloa lukijakuntaan. Kyllä tämä elämä kahden kulttuurin perheessä on välillä aikamoista taiteilua, esimerkiksi nuo mainitsemasi ruokavalioasiat ovat hankalia. Minäkin uskon sokerin välttämiseen, toisaalta taas monien mielestä semmoinen “kohtuus kaikessa”-meininkin tuntuu olevan avain kaikkeen. Kunkin perheen on kai vaan löydettävä se oma kultainen keskitiensä. Huumori auttaa, ainakin täällä. Kiitos vielä, että jätit tämän kommentin.

  3. Petra   •  

    😀 Ma voin myöntaa, etten edes yrita piparkakkuja, puhumattakaan taloista, hyva sina kun olet yrittanyt! Mun tyttö inhoaa mustikoita ja kurahousuja, ruisleivasta nyt puhumattakaan…paikallinen sorkka-paakallokeitto on huisin hyvaa kuulemma….

    • Héléna   •     Author

      Ihana Petra. Onneksi en ole tämänkään asian kanssa yksin! Sorkka-pääkallokeitto… hih hih hih.

  4. Saila   •  

    Ihanan hauska juttu!
    Mutta mutta… Voiko piparkakkutalo oikeasti rymähtää ihan itsestään…? (tähän väliin x-filesien tunnari.) Tässä olisi jo kunnon salaliittoteorian paikka!
    Oli miten oli, tässä oivallinen huonon äidin vinkki: Älä tee piparkakkutaloa ollenkaan! Minulla on ollut piparitalon muotit täällä muistaakseni jo vuodesta 2003, ja joka joulun alla mietin että pitäiskö rohkaistua tekemään, mutta olen aina jättänyt sen seuraavaan vuoteen. Sydämen ja tähden muotoiset piparit on ihan hyvän makuisia, nam! Katsotaan jos ensi vuonna sitten… 🙂

    • Héléna   •     Author

      Saila, saattaa olla, että vikkelä yksivuotias on käynyt vähän tönimässä. Mutta kyllä täällä on niin kosteaa (varsinkin nyt kun sataa yötä päivää), että kaikki tuommoiset herkut pehmenevät. Taitaa muuten piparkakkutalotouhut jäädä viimeiseksi kerraksi täällä.

  5. Heidi   •  

    Mä taas päätin että vihdoin tänä vuonna tehdään viisivuotiaan kanssa oma piparkakkutalo. Aiemmin ei ole ollut aikaa, mutta nyt äitiyslomalla se tuntui tärkeältä esikoisen takia. No, mies ja lapsi sen sitten tekivät 🙂
    Kun luin kirjoituksesi, mietin, tekikö minunkaan äitini koskaan piparkakkutaloa, enkä ainakaan muista että sellaista olisi koskaan ollut. Pipareita kyllä leivottiin, mutta mitään traumoja ei jäänyt vaikka äitini ei olekaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, vaan kiireinen työssäkäyvä yksinhuoltaja, varmaan aika yleinen 70-80-luvun äiti. Ollaanko me nykyäidit jotenkin suorittavampia näiden lapsuuden ihanien muistojen kanssa…

    • Héléna   •     Author

      Heidi, tosi hyvä kommentti. Musta tuntuu monesti, että me todella ollaan aikamoisia suorittajia verrattuna entiseen. Minä muistan, että lapsuudessa syötiin aika paljon paikallisen ammattikoulun ruokia ja tietty eineksiä, eikä meillä mitään pullia ollut oikein koskaan. Porkkanaraastetta syötiin vitamiinitarpeisiin. Mutta äiti oli ja on yhä silti maailman ihanin!

  6. Heidi   •  

    Niin just! Työssäkäyvän äidin malli on mielestäni myös tärkeä lapselle, ja sekin, että äidillä (ja tietty isällä myös) on välillä myös omia juttuja ja menoja. Ranskassa niitä pidetäänkin varmaan ihan normina…
    On toki ihanaa jos on herkullisia ruokamuistoja lapsuudesta mutta eihän ne aina tarvitse olla äidin tuottamia. Markkinoilta ostetut viipurinrinkelit ja torikahvilan rahkapiirakka taitaa olla mulle ne herkullisimmat lapsuusmuistot kotikaupungista 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.