Bébé kasvattaa kohta äitiä

Aika moni tämän blogin lukijoista on varmaan tutustunut Pamela Druckermanin teokseen ”Bringing Up Bébé”. (Niille, jotka eivät tiedä, Druckerman on siis amerikkalainen kirjailija, joka asuu perheensä kanssa Pariisissa ja on kirjoittanut ranskalaisista kasvatusmetodeista bestsellerin. ) Täällä ollessani olen verrannut Druckermanin kokemuksia omiini; osa on samankaltaisia, osa taas aivan jotain muuta. Yksi on kuitenkin yhtäläinen, nimittäin episodi nimeltä caca boudin (vapaasti käännettynä kakkapökäle).

Aloitetaan alusta.

Naapurissamme asuu tyttäreni samanikäinen koulukaveri.  Hän käy meillä usein leikkimässä, mistä molemmat lapseni tykkäävät kovasti.  Ja koska hänen perheessään puhutaan vain yhtä äidinkieltä, on hän myös omaa tyttöäni sujuvampi ja räväkämpi suustaan.

–  Tyttö on koulun alettua alkanut puhua tuhmia, hänen äitinsä kertoi minulle.

–  Oletteko huomanneet samaa? hän kysyi.

Enpä ollut. Ajattelin sen johtuvan kielestä. Lapsi puhuu koulussa ranskaa, mutta kotiintullessa vaihtaa äitinsä kieleen. Ehkäpä tuhmat sanat unohtuvat välitunnille, ajattelin. Tai ehkä hän ei ymmärrä niitä vielä.

Mutta sitten naapurintyttö tuli kylään.

–   Caca boudin, caca boudin, caca boudin, caca boudin! pieni naapurimme huusi jokaisella hypyllään trampoliinissa.

–   Mitä tyttö huutaa? kysyin vuoroaan odottavalta lapseltani.

–  Se huutaa caca boudin, hän vastasi ja nauroi. Ja huusi samalla mitalla omalla vuorollaan.

Koska muistin Druckermanin kirjoittaneen caca boudinistä, kaivoin opuksen pitkästä aikaa esiin. Kuten kirjailija, olin epävarma kuinka ”kakkapökäleeseen” pitäisi suhtautua. Onko kyseessä nyt sitten tuhma sana, josta pitäisi huomauttaa, vai pitäisikö antaa asian vain olla.  Päädyin toimimaan kuten hän, eli varman päälle: pyysin tyttöjä lopettamaan hölmöilyn heti (vaikka viekas naapurintyttö väittikin äitinsäkin niin sanovan).

Ja samalla tajusin jotain tosi tärkeää. Ymmärsin että tämä oli vasta alkua. Että tulppa oli nyt auki.

Tyttö viettää päivänsä ympäristössä, jollaisesta minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta.  Hän kertoo juttuja, joita en voi ymmärtää täysin koska en tunne sosiaalista kontekstia.  Ihan kohta hän puhuu ranskaa paremmin kuin minä.  Pian minä olen se, jota opastetaan eteenpäin tässä vieraassa ympäristössä. Se äiti, joka ei tajua mitään.

Apua. Pysäyttäkää kellot.

8 Comments

  1. Petra   •  

    Kuule, olen huomannut jo nyt saman tytön 2vkon tarhan jalkeen. En ymmarra sen turkkilaisia loruja ja yhtena paivana neiti karjui jotain kasittamatönta, kysyin miehelta ja han kertoi kyseessa olevan hippaleikin eli Şooben, mina kun en ole hippaleikki-iassa maahan saapunut niin joka paiva opin jotain uutta. Sitten nama pieru-kakkajutut, meilla ne opittiin jo vahan puistossa isommilta mutta tytön mukaan han ei tarhassa niista kerro, silla opettaja suuttuu ??:D

    • Héléna   •     Author

      Voin kuvitella! Tämä pitää ottaa just noin, avartavana kokemuksena. Opitaanpahan taas miljoona uutta juttua.

  2. rosa   •  

    Mutta aika söpö ruma sana vetrattuna suomalaiseen ärräpäiseen perkeleeseen tms sanaan 🙂 kakkapökälettä en kyllä ole täällä lasten suusta kuullut, ehkä se on heille liian tavanomainen sana 😀 mä luulen että näistä tulee hauskoja silloin kun niitä kuulee aikuisten suusta tai kun aikuiset toruu niiden käyttöä 🙂

    • Héléna   •     Author

      Kyllä se söpö onkin, ranskaksikin! Sen takia siihen ei ehkä osaa oikein suhtautua vakavasti.

  3. Tiina   •  

    Tervetuloa joukkoon 🙂 Meillä näin on käynyt jo aikaa sitten, nyt kahdeksanvuotiaamme opastaa äitiä mitä kummallisimmissa asioissa. Röntgenissäkään minua ei enää edes tarvittu, neiti hoiti hommat hoitajien kanssa ihan itsekseen ja minä olin odotushuoneessa.. Mutta lohduttaudun sillä, että minulla on oma tulkki tarvittaessa mukana. Ja vaikka meillä ei enää noita kakkajuttuja olekaan, luulen että minulle ei sen sijaan ihan kaikkea edes kerrota. Olen onnellinen, että tytär on saanut kuin ilmaiseksi uuden kielen ja toivottavasti ranska pysyy mukana koko elämän.

    • Héléna   •     Author

      Kiitos Tiina tästä kommentista! Näin pyrin jatkossa ajattelemaan; pitää olla onnekas kun oma tyttö saa kaksi saa kieltä ilmaiseksi. Kunhan nyt ensin pääsen haikeudesta…

  4. Saila   •  

    “Ja samalla tajusin jotain tosi tärkeää. Ymmärsin että tämä oli vasta alkua. Että tulppa oli nyt auki.”
    Heh 🙂 Minulle tuli hiljattain tällainen valaistumiskokemus esikoiseni yläasteen matematiikan kirjan ääressä. Tähän asti ei ole kielen kanssa ollut hankaluuksia, koska olen alunperin kielitieteilijä, ja tulin Ranskaan 20v sitten juurikin kielitieteen gradua tekemään. Autrement dit, hallitsen ranskan kielen paremmin kuin monet ranskalaiset, ja olen oppinut säännöstelemään kielenkäyttöäni tilanteen mukaan, etten leimaudu suotta yläluokkaiseksi snobiksi epäotollisella hetkellä. Kieli on aina ollut minulle se helppo juttu. Mutta mutta… Matematiikka ei aikanaan ollut lempiaineeni, eikä omena putoa kauas puusta. Esikoispoikakin on ihan selvästi enemmä kielimiehiä kuin matematiika ihmelapsi. Minun täytyy joskus auttaa läksyjen kanssa, otan tuiman ja itsevarman ilmeen (esiteinin kanssa ei muu toimi), ja katson niitä lausekkeita joissa on lukuja, ja x ja y… Ja luen tehtävänannon, ja mietin että mitähän tuo voisikaan olla suomeksi…

    • Héléna   •     Author

      Apua Saila, mä en edes halua miettiä miltä tuo vaihe tuntuu… Matikka on mulle hepreaa jo suomeksikin…

Leave a Reply

Your email address will not be published.