Mitä jos postimies kävisi joka päivä juttusilla?

postimies

Postista saa tätä nykyä tilata kaverin ja kaupassa jättää lapset lastenhoitajalle. Tässä listattuna muutamia Ranskassa itselle tutuksi tulleita palveluita. Lisäisitkö omasta asuinpaikastasi jotain tälle listalle?

Tämän postauksen idea jäi  muhimaan Suomen Postin aloitettua ulkoilukaveripalvelunsa. Niin kai se on, että kun ei ole paperipostia mitä jakaa, on keksittävä vaihteehtoisia palveluja. Käytännössä tämä – mielestäni varsin erinomainen – palvelu tarkoittaa, että Postista voi tilata maksua vastaan esimerkiksi ikääntyneelle äidilleen viikoittaisen ulkoilukaverin. Puolen tunnin lenkki kerran viikossa maksaa kuussa 69 €.

Mutta jos Suomessa, niin toki myös Ranskassa. La Poste mainostaa televisiossa (yllä) ihan vastaavaa juttua, mutta tietysti maahan sopivalla tyylillä – täällähän paperipostia jaetaan yhä kuusi kertaa viikossa. Ulkoilun sijasta, lisämaksua vastaan, voi postimiehen pyytää joka kerta viemään kirjeet sisälle saakka ja samalla jäämään mummon tai vaarin kanssa rauhassa rupattelemaan. Jokaisen visiitin jälkeen postimies lähettää sitten läheiselle tekstarin: “Mummo oivassa kunnossa” tai “Mummon keittiön hana taitaa vuotaa“. Kaksi tämmöistä visiittiä viikossa (eli 8 kuussa) maksaa 29,90 euroa kuussa.  Ja jos tarvitaan, La Poste pyrkii löytämään sille hanalle korjaajan.

monoprix3

Suomalaisten ruokakauppojen palveluista en ole enää oikein perillä, mutta ranskalaisten supermarkettien kaikenmoisia extra-palveluita suorastaan rakastan. Yksi ehdottomista suosikeistani on ruokakauppojen kantopalvelu. Eli – jos täällä ostat ison ketjun ruokamarketista tietyllä summalla ruokaa (yleensä noin 60 eurolla), voidaan ne tuoda sinulle ilmaiseksi kotiin. Yleensä tämä ostosten kuljetus tapahtuu supermarketin autolla, mutta jos satut asumaan kapealla vanhan kaupungin kujalla, kannetaan kassit sinulle joistain kaupoista kotiin kävellen. Ajatelkaa! Tulisi varmasti Suomen liukkailla pikkukaduilla monelle mummolle tarpeeseen.

Jotkut supermarketit tarjoavat täällä myös sopuhintaan pakkaus- ja kuljetuspalvelua. Eli – kun ostokset on kärryssä, voit jättää kärryn asiakaspalvelijalle ja kävellä jonottamatta ulos. (Kuuntelepa tuon ylläolevan mainosvideon ranskalaisittain äännettyä englantia – :D) Niin – ja mitä jonoihin tulee – raskaana oleva naishenkilö pääsee AINA kassajonon ohitse.

Läheisessä ostoskeskuksessa testasimme taannoin myös lastenvahtipalvelua. Tämähän on jo Ikeasta tuttu hauska juttu: lapset saa esimerkiksi eteläranskalaisessa Polygone Riviera-keskuksessa jättää tunniksi värittelemään sillä aikaa kun itse käy pikaisesti shopauttamassa. Kanta-asiakkaat voivat sitä paitsi sinä aikana nauttia esimerkiksi puolen tunnin personal shopper -palvelusta.

Ravintola järjestää pyynnöstä myös lastenkutsuja.

Pariisissa on joitain ravintoloita, jotka tarjoavat lastenhoitopalvelua esimerkiksi brunssin ajaksi. Itse en ole täällä maan eteläosassa moiseen törmännyt muualla kuin uimarannoilla. Esimerkiksi läheisessä Cagnes-sur-merissä järjestetään heinä-elokuussa lapsille rantaohjelmaa muutaman euron hintaan. Niin äiti ja iskä pääsevät vaikkapa treffeille.

stephanie

Yhtä maksullista kotipalvelua käytän aktiivisesti – mistä olenkin täällä jo puhunut. Sitä ei tarjoa suuri supermarkettiketju, vaan ystäväni Stéphanie, kauneudenhoitaja, joka tekee pedikyyrit ja kasvohoidot kotona. Välillä hän on kantanut omaan olkkariini jopa hierontapöydän. Sanonpahan vain, että aikamoista luksusta.

Hetki tiistaisessa Cannesissa

kollektiivinen suru

Näin Cannesin bussiasemalle kerääntyneen valtavasti ihmisiä. Olin palaamassa lounaalta työhuoneelle.

Lentokenttäbussi seisoi kadulla kummasti poikittain, ja moottori kävi tyhjäkäynnillä. Kiinnitin huomiota yhä ratissa istuvan kuljettajan ilmeeseen, joka oli väsynyt ja surullinen. Hän ei näyttänyt tietävän mihin suuntaan katsoa.

Bussin toisella puolella nimittäin häärivät lääkintämiehet, ambulanssejakin paikalla oli ainakin kaksi. Poliisit pitelivät paikalle kerääntyneen ihmismassan edessä lakanaa, jonka alta pilkottivat jalat. Oliko joku kuollut?

– Mitä on tapahtunut? kysyin sitten mieheltä, joka oli seisoi tapahtumapaikalla.

– Nainen ylitti miehensä kanssa kadun, eikä katsonut sivuilleen ja bussi ajoi hänen jalkansa päältä. Se meni poikki monesta kohtaa. Ikinä en ole nähnyt mitään sellaista, mies selitti hermostuneesti.

– Kamalaa, vastasin.

– Eikö ole! Minä kyllä aina katson tarkasti missä ylitän kadun! osallistui toinen nainen keskusteluun. Niin – oli varsin selvää, ettei tuossa kohdassa bussi ollut voinut nähdä katua ylittävää naista.

Olimme kaikki hyvin järkyttyneitä, hämmentyneitä. Hetkessä kollektiivisen surun tunteet liittivät toisilleen aivan tuntemattomat yhteen. Joukossa oli pukumiehiä, kodittomia, vanhuksia ja teini-ikäisiä. Yksi kuului kertovan naisen olleen  ehkä nelikymppinen, toinen harmitteli ihmisten huolimattomuutta ja kiirettä. Kolmas, lentokenttäbussin asiakas, mietti kuinka nyt ehtiä lennolle.

Meitä yhdisti se, että olimme me kaikki joskus kiirehtineet saman kadun yli. Tuo nainen olisi voinut olla meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Tai sinun äitisi.

Teki mieli pysähtyä ja hengittää, tuntui kuin päivä olisi alkanut kokonaan uudelleen alusta. Herätys, muistutus. Elämä on tällaisenaan oikein mukavaa.

Jatkoin kohta matkaani avotoimistolle, ja kuulin lääkintähelikopterin rymisevän paikalle. Yritin sukeltaa takaisin töihin. Mutta mitä jos se sittenkin olisin ollut minä?

Millaista on hiljaisesti hyväksytty arkipäivän rasismi?

arkipaivan rasismi

” Tytön koulukaverin äiti (aasialaistaustainen) oli käynyt  katsomassa pikkukaupunkimme katolista koulua valitessaan leikkikoulua pojalleen. Koulun rehtori oli sanonut koulunsa parhaita puolia olevan sen, ettei siinä koulussa ole ulkomaalaisia! Ja kyseessä on siis 2,5-vuotiaana aloitettava maternelle-luokka. Arkipäivän rasismia Belgiassa.”

Luin Belgiassa asuvan kanssasisareni kokemuksesta eräästä Facebookin ryhmästä ja pyysin häneltä lupaa käyttää sitä blogissani. Hänen asiansa nimittäin kosketti kovasti: tällaiseen “hiljaisesti hyväksyttyyn”, jopa tavaksi tulleeseen arjen rasismiin olen valitettavasti törmännyt nykyisessä kotimaassani Ranskassa myös itse.

Erityisen raivostuttavaa on se, kun aikuiset puhuvat pienten lasten osaamisesta ja olemisesta heidän syntyperänsä perusteella. Kuten silloin, kun tuttavani oli puhunut lasteni koulusta kaverinsa kanssa. Hän itse oli valinnut jälkikasvulleen yksityiskoulun.

–  Tiedätkö, tämä kaupungilla työskentelevä ihminen kertoi minulle, ettei se ole hyvä koulu, koska siellä on niin paljon… no tiedäthän.

tulppaani

Niitä. Tiesin tietysti, että tässä keskustelussa niillä tarkoitettiin pohjoisafrikkalaistaustaisia lapsia, tavallisia, pieniä, Ranskassa syntyneitä ja ranskaa puhuvia ihmisiä. Joku saattaa kutsua heitä myös maahanmuuttajiksi, vaikka perhe olisi ollut maassa jo sukupolvia.

Minua, vaaleaa pohjoismaalaista, ei maahanmuuttajaksi ole sen sijaan kutsuttu koskaan, vaikka sellainen olen. Syrjintääkään en ole kokenut henkilökohtaisesti, ehkä siksi, että pärstä on kuin äärioikeistolaisen Front Nationalin vaalimainoksesta. C’est pas pareil.

Kun aikoinaan valitsimme asuinaluettamme kotikaupungissa, oli pohdittava toki myös lasten koulua. Moni kunnianhimoinen vanhempi saattaa Ranskassa hakea lapselle paikkaa arvostetussa kielikoulussa, toinen taas suosia katolista yksityiskoulua.

Me halusimme lapsemme kuitenkin tavalliseen, hyvään esikouluun. Tavoitteena oli löytää mahdollisimman heterogeeninen oppilaitos, sellainen, joka olisi jonkinlainen yhteiskunnan peili: kaikenlaisia lapsia kaikenlaisista perheistä, eikä yksikään ryhmä yliedustettuna.

Yhdyn erään ranskalaistuttavani sanoihin: matematiikkaa ja englantia voimme opettaa kotonakin, mutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä lapsi oppii koulussa. (Vaikka välillä ranskalainen koulujärjestelmä ottaakin vanhempana pirusti päähän). Todellinen Ranska vaan sattuu olemaan hirmu värikäs ja monisyinen: siksi on hyvä oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen.

unikot

Varmasti taustalla vaikutti myös se, että olimme molemmat käyneet ihan tavallisen julkisen ala-asteen: minä Mikkelissä, mies Alsacessa. Molempien kokemukset olivat hyviä ja näin jälkikäteen katsottuna myös tärkeitä –  näinhän minä myös teinivuosieni aikana Belgiassa millaista varakkaan yksityiskoulun ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen elämä voi olla. Ulkomailla oleminen oli aivan mieletöntä, mutta ihan oman henkisen kasvun kannalta sanoisin, että onneksi olivat myös ne toisenlaisen teinitodellisuuden kokemukset Itä-Suomesta.

Omien lasten koulutaival on vasta ihan alussa ja maailmanmenosta voisi nopsasti päätellä,  että näitä asioita tulee vuosien varrella, mahdollisten muuttojenkin yhteydessä vielä pyöriteltyä monta kertaa. Olisin kuitenkin halukas kuulemaan, että millaisia kokemuksia teillä on koulumaailmasta. Oletteko kohdanneet hiljaista rasismia vanhempien tai lasten keskuudessa?