Mitä jos kotona olisi töiden jälkeen vipinää?

kotona antibes

Kävin lounaalla ystäväni kanssa. Hän on uranainen, vaimo ja kahden pienen lapsen äiti, joka elää normaalia perhearkea Etelä-Ranskassa.

– Ennen kuin mieheni tulee kotiin, yritän katsoa, että näytän hyvältä. Kun hän saapuu, istumme alas ja otamme puoli tuntia meille kahdelle. Puhumme päivästä.

Kuuntelin ystävääni kiinnostuneena. Mielessäni luokittelin moisen toiminnan tasa-arvon vastaiseksi macho-hömpötykseksi. Laittautua kun mies tulee kotiin? Sehän kuulostaa 40-luvun kotitalouslehdestä lainatulta tekstiltä.

– Ei, kyse on aivan päinvastaisesta. Tämä on meidän tapamme pitää huolta parisuhteesta.

Kaikkihan tietävät lapsiperheen, jossa vanhemmat vaihtavat verkkarit heti tultuaan kotiin, hän selvitti sitten minulle. Töistä aiemmin päässyt vaimo on keittiössä laittamassa ruokaa, essu likaisena ja kiljuvat lapset ovat sotkeneet kodin leluillaan. Miehen ensimmäinen tehtävä on  viedä roskat, sitten ehkä käynnistää pesukone.

Työympäristö, jossa kaikki näyttävät siisteiltä, tuoksuvat partavedeltä ja käyttäytyvät tyylikkäästi, vaihtuu kotiovella älämölökaaokseksi, jossa haisee vanha vaippa.

– Ajattele nyt. Eihän se lopulta ole mikään ihme, että niin moni puoliso lähtee työkaverin matkaan.

lounaalla

Ystäväni kutsui illan ensimmäistä kohtaamista miehen kanssa sanalla “tapaaminen”, rendez-vous, johon voi valmistautua niin kuin töissäkin. Onhan kyseessä vähintään yhtä tärkeät tärskyt.

– Kun minulla oli vastikään pitkiä työpäiviä, mies oli pannut lapset nukkumaan ja odotteli minua kynttilänvalossa, lasillisen kera. Se oli ihanaa!

Lounaskeskustelusta tuli mieleeni Helsingin Sanomien toukokuinen artikkeli, jossa kerrottiin työpaikkaromansseista. Otsikkokin kuului, että  “Töihin on kiva tulla, kun on pientä vipinää”.  Voisihan sen ajatella toisinkin päin. Sillä onhan se niin, että…

“Kotiin on kiva tulla, kun on pientä vipinää.”

 


Liian positiivinen. Tyhjännauraja.

positiivisuus

Ajattelinpa kehua nyt, kuinka ihana alkuviikko mulla on ollut.

Mies on poissa, joten olen täyttänyt omat ja lasten päivät kaikenmaailman kohtaamisilla. Eilen päivällä tapasin työmatkalla olleen kaverin Suomesta, sitten illalla järjestin kotiin niin sanotut apéro-leikkikekkerit (naapuruston äideille rosee-viiniä ja naksuja,  lapsille leikkejä ja pitsaa). Tänään, vapaan keskiviikkoiltapäivän kunniaksi kutsuimme ystävät Nizzasta kylpemään ja illalla odotamme toisia kavereita Suomesta yökylään.

Iiihanaaaa! Rakastan kesäaikaa Rivieralla, tuntuu nimittäin kuin olisi ikuisella lomalla, vaikka nyt päivät töitä tekisikin. Kodista on tullut avointen ovien huusholli, jossa viihdytään aina silloin tällöin vain pieni hetkinen. Ystävät ja kaverit ovat tervetulleita kaaoksen keskelle – ennen kuin kohta taas mennään rannalle.  Hyvä puoli on minusta sekin, ettei siivota kannata, koska hiekkaa kulkeutuu kohta sisään uudestaan.

minä rannalla

Olisihan tämän alkuviikon toki voinut viettää toisinkin. Kiukutella esimerkiksi siitä, että kouluruokala oli eilen pyytämättä ja yllätyksenä lakossa. Että kotona on liian kuuma. Että silitysrauta hajosi käsiin. Että kuulin mammoilta eilen vähän ikäviä juttuja esikoisen tulevasta ala-asteesta. Että Pariisissa tehtiin taas terrori-isku (joka onneksi ei aiheuttanut suurta vahinkoa). Että unohdin viedä energiajätteet kadunvarteen illalla, minkä seurauksena meidän roskis sitten pursuilee viikon verran. Se vasta kuulkaa onkin harvinaisen mukavaa tässä 35 asteen lämmössä.

Onhan niitä hetkiä toki minullakin, jolloin seinät kaatuvat päälle ja raivostuttaa ihan älyttömästi. Sen kuulevat kyllä naapuritkin. Mutta nyt piti oikein pinnistellen muistella, että mitä ne ärsyttävät, tällä viikolla tapahtuneet asiat oikein olivatkaan. Kaikki vastoinkäymiset olivat karanneet takaraivoon.

Pääasiassa nimittäin pyrin ajattelemaan asioita niiden valoisalta kannalta, sillä elämä on sillä tavalla paljon mukavampaa. Aika moni fiilisjuttu on lopulta itsestä kiinni.

suomi4

Vaikka olen minä kyllä senkin huomannut, että joitain kyynikkoja positiivisuus ärsyttää. Naiiviahan se on olla tuollainen. 

Kun kirjoituksissani kehun elämää Ranskassa, yksi jos toinenkin muistuttaa, että OIKEASTI kyllä Ranskassa on moni asia tosi huonosti. Lähiöissä ihmiset ei osata käyttäytyä. On aseita ja huumeongelmia. On islamismia. On nokkavia pariisilaisia. Ja vanhemmatkin kurittavat lapsiaan.

Auta armias, jos taas erehdyn kehumaan Suomea, yksi jos toinenkin muistuttaa, että toista se arki vaan KUULE on marraskuussa. Suomessa lapsetkaan eivät osaa käyttäytyä. Kaikki tuijottavat iPadejaan eikä vanhanajan ruoka-ajoista pidetä kiinni. Kuraa ja soraa on joka paikka täynnä. Jouluna on sama sää kuin juhannuksena.

Kuulostaako tutulta?

Yhden ihanan positiivisen ihmisen kanssa juttelimme muuten myös podcastimme tämänpäiväisessä jaksossa. Kanadasta nyt Suomeen muuttava Katja Presnal on muuttanut parinkymmenen vuoden aikana noin puolentoista vuoden välein, saanut kolme lasta ja kehittynyt nettikirpparimyyjästä konferenssipuhujaksi. Käypä kuuntelemassa.


Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?