Häpeää, ei sen vähempää

maisema Alpeilla

”Mulle saa olla vihainen ja suorituksiini pettynyt, se ei satuta minua eikä kaada minua. Hirvittävän paljon haaveita on kaatunut”, Laukkanen sanoi kyynelten keskeltä.

Luin yllä olevan kommentin Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen oli hyvin pettynyt suoritukseensa olympialaisissa ja tunsi siitä jopa häpeän tunnetta. Minua harmitti hänen puolestaan, hienostihan nainen pärjäsi!

Olen nyt seurannut olympialaisia Ranskasta, jossa surua on näkynyt vähän. Joka ilta katsomme päivän olympiastudiokoosteen, jossa kommentaattorit kertaavat ranskalaisten menestyksen ja epäonnistumiset sekä haastattelevat kulloinkin tulikokeeseen joutuneita urheilijoita. Studion vire on positiivinen ja hauska: siellä nauretaan paljon, kommentaattorikavereille vitsaillaan ja urheilijoiden “niin sanotut epäonnistumiset” kuitataan ohimennen, sen kummempia kaivelematta. Edes sitä ei jääty kaivelemaan, kun maan talviurheilun kuningas, ampumahiihtäjä Martin Fourcade ei noussutkaan palkintopallille ensimmäisellä matkallaan. Ei muuta kuin uutta kisaa putkeen!

Minut, suomalaiseen urheilukisamelankoliaan tottuneen onkin kyseisen ohjelman jälkeen vallannut usein tyhjä tunne. Miksei kukaan  pohtinut enempää, että miksi nyt näinkin kävi. Ei miettinyt kansainvälistä häpeää saati kerrannut entisiä epäonnistumisia, sitä huonoa onnea joka vain toistuu ja toistuu. Ei yksikään ruoskinut valmentajaa tai etsinyt syitä kehnoista voiteluista.

Välillä minusta oltiin kyllä pikkuisen liiankin onnellisia kavereiden puolesta. Taputeltiin itseä olalle kun oltiin niinkin lähellä norjalaisia. Hämmästeltiin jopa yhteen ääneen itävaltalaista pujottelijaa, jonka mahtavalle vauhdille ei kukaan mahda mitään. Muisteltiin hymyssä suin naapurin, italialaisen urheilijalegendan Alberto Tomban hauskaa persoonaa.

Oh mon dieu. Voivatko urheilukisojen seuraaminen olla näinkin hauskaa? Onkohan se edes sallittua? Mitähän muutkin ajattelevat?

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla matkallaan Fourcade jo sitten voittikin, mitä juhlittiin studiossa oikein äänekkäästi. Ja kolmannessa taas epäonnistui, mutta neljännen taas voitti, mitä sitten taas juhlittiin. Tietysti.

 

Ylellä on muuten tosi hyvä sarja Suomi on suomalainen (katsottavissa myös ulkomailla), jonka jakso Ylpeys ja häpeä puhuu juuri näistä meille suomalaisille tutuista tunteista hirveän hyvin. Häpeä – se tuntuu istuvan meissä syvemmällä kuin monissa muissa ja korostuu eritoten näissä kansainvälisissä urheilukisatilanteissa. “Suomalaisessa mentaliteetissä on eräs mielenkiintoinen piirre. Kun menee huonosti, annetaan mennä vieläkin huonommin ja sillä suorastaan rehvastellaan”, ohjelmassa sanotaan.

Niin se tosiaan taitaa olla Suomessa tapana, että sen sijaan, että onnistuisi iloitsemaan kaverin menestyksestä kevyin mielin, nousee oman suorituksen harmittelu mielessä aina kaikkein korkeimmalle pallille.

suomi4

 

Kyynisyydestään tunnetussa Ranskassa tuntuu olevan toinen ääni kellossa. Kun slalom-urheilija Mathieu Faivre erehtyi harmittelemaan omaa suoritustaan kun häneltä kysyttiin joukkuekavereiden onnistumisesta, mies lähetettiin kotiin. Kommentti ei ollut joukkuehengen “l’esprit de l’équipe” mukainen ja sen nähtiin vaikuttavaan porukan dynamiikkaan.

Mitä Faivre sitten sanoi? No vapaasti käännettynä  mm. näin: “Olen lopputuloksesta tympääntynyt, koska minusta tuntui laskiessa hyvältä. ” “Jos tietäisitte mitä kaikkea minun tehtävä, se (muiden onnistuminen) on ongelmistani pienin. Olen täällä itseni takia, minä teen oman suoritukseni. Jos muut onnistuivat missä halusivat, hyvä heille. Minä olen todella pettynyt omaan suoritukseeni.”

Hmm. Siis mitäs kamalaa tuossa nyt oli?

Sitruunafestareilla minä ja sadat kännykät

menton otsikkokuva

Ah, siinä ne taas törröttävät, nuo oranssinkeltaiset mielenvirkistäjät!

Karnevaalikausi on taasen päässyt käyntiin, mitä mekin juhlimme viikonloppuna Mentonin kauniissa rantakaupungissa, Italian ja Monacon välissä. Mentonin alue on erityisen kuuluisa sitruunastaan,  joka on paitsi herkullinen, myös tervehdyttävä.  Sen paksussa kuoressa kerrotaan olevan runsaasti eteeristä öljyä.

menton4

Sitruunafestivaalit kuuluvat lähes jokavuotisiin perinteisiimme. Yleensä tosin tyydymme käymään keskustan Jardin Bioves -puistossa, jonne joka vuosi rakennetaan äimistyttäviä hedelmämonumentteja. Tänä vuonna teimme reissullamme pienen poikkeuksen: osallistuimme myös varsinaiseen karnevaaliparaatiin.  Karnevaalin teemana on tänä vuonna Bollywood, joten kulkueessa vilisi tanssijoita, elefanttipatsaita ja Shiva-jumalan kaksoisolentoja. Katsokaa vaikka!

Siellä me siis sitten tungeksimme, karnevaalitunnelmaisten ihmisten keskellä. Hauskaa oli, lapset kiljuivat ja pää oli täynnä paperisilppua, jota esiintyjät heittelivät paraatikärryistä yllemme.menton1b

Jos nyt jostain miinusta niin kaikista niistä aikuisista, jotka rynnivät lasten eteen ottamaan kännyköillään ja tableteillaan valokuvia paraatista / itsestään paraatissa. Yksikin edessämme seisova rouvashenkilö näytti filmaavaan karnevaalin livelähetyksenä ystäväpiirilleen ja hermostui aina, kun vartija työnsi häntä kärryjen edestä sivuun.

– Madame, voisitteko mennä nyt sivuun!

Sitruunojen keskelläkään ei moisesta kannattanut happamoitua – tietenkään – mutta kyllä se herätti. Meidänkin karnevaalipätkällämme oli valehtematta ainakin 300 kaltaistani amatöörikuvaajaa, joukossa sellaisiakin, jotka eivät katsoneet paraatia minuuttiakaan ihan vain omilla silmillään. Mitäköhän tapahtuu kaikille näille kuville? Mihin näitä kaikkia oikein tarvitaan? Milloin unohdimme nauttia vain hetkestä?menton2

Sojottavaa kännykkämerta jonkin aikaa tuijoteltuani tyrkkäsin kamerani sivuun ja keskityin lasten ilonpitoon. Oli muuten paljon hauskempaa, vaikka kuvia tulikin kahden sadan sijasta kaksikymmentä.

Paraatin iloinen mekkala vei lopulta voimat ja astelimme sitruunamehulle ja sitruunaletulle monumenttipuistoon. Tunnelma oli siellä rauhaisa (ylin kuva) ja kuvaajiakin muuten vähemmän. Ah. Paraati on nyt nähty, tämä puisto-osuus Mentonista vastedes riittäköön.

 

Päivä ranskalaisessa koulussa

koulupaiva

Olin  epähuomiossa mennyt lupaamaan pikkuisen liikoja. Olin merkannut tyttären opettajan uimavalvojakalenteriin nimeni eilisen kohdalle. Maanantaina opettaja kuitenkin lähestyi minua ja sanoi:

– Madame, muistattehan, että huomenna iltapäivällä on myös lasten teatteriretki, johon lupasitte osallistua jo viime syksynä?

Ah, oui? Enpä ollut muistanut, mutta eipä sitten auttanut kuin kiemurrellen vetää suu hymyyn ja sanoa:

– No niin, minäpä siis vietän koko päivän kanssanne!

Tyttöhän oli luonnollisesti vallan innoissaan: äiti mukana koulussa aamusta iltaan! Jippii!

Hetken hämmennyksen jälkeen päätinkin ottaa uuden kokemuksen vastaan avoimin mielin. Pääsinhän näin myös tutustumaan ranskalaisen kouluun, mikä terrori-iskujen myötä tiukentuneiden turvajärjestelyiden vuoksi on ollut mahdotonta.  Ja toisaalta sain nähdä omin silmin, kuinka kuria pidetään – huutavista opettajistahan tässä maassa huhutaan paljon.

Yllätyksekseni aamun uintireissuhan meni kerrassaan erinomaisesti. Bussilla mentiin uimahallille, missä päätehtäväni, tyttöjen  uimahattujen venyttäminen karkaileville välimerellille kiharoille onnistui ainakin ysin arvoisesti. Sitä paitsi pikkumuikkelit olivat ihanan kohteliaita.

– Bonjour madame. Madame, voitteko auttaa? Madame, voitteko laittaa hatun päähäni?

Kun pienokaiset pääsivät veteen, uimakoulua oli hauska seurata. En kuullut kiljuntaa tai karjuntaa juuri lainkaan, vaikka luokanopettaja kehottikin minua valvojana kovempiin otteisiin. Osasihan se ja se käyttäytyä? Komennatte pukuhuoneessa kunnolla! JA sanotte, että vihkoon tulee punainen pilkku jos ei totella! 

Iltapäivällä lounaan jälkeen lähdettiin sitten kävellen teatteriin. Meidän ryhmästämme huolehtivat opettajan lisäksi kolme äitiä. (Tasa-arvohuomautus: naapuriluokan valvojina kunnostautuivat tutut isät.)

Kun reilun kilometrin poukkoilevan vaelluksen jälkeen pääsimme teatterille, koulun sadat oppilaan asetettiin aulaan jonoihin. Siellä teatterin työntekijä aloitti puheen, jota jokaisen oppilaan (huom. tässä tapauksessa myös kuusivuotiaiden) oli määrä kuunnella. Puhe meni lyhennettynä suurin piirtein näin:

–  Tässä esityksessä te saatte nauraa, mutta sitten kun vitsi on ohitse, nauru pitää lopettaa. Jaloilla ei saa potkia tuoleja eikä jutella saa, muuten esiintyjän on vaikea keskittyä.

Voi jestas, kuulostaapa tosiaan hirveän hauskalta, pohdin. Kun täti oppilaiden edessä puhui (ilman mikrofonia), lapset keskittyivät lähinnä vertailemaan teatterilippujaan ja pyyhkimään hikeään. Näinköhän Suomessakin kerrataan käytössäännöt aina ennen esityksiä? Ehkäpä sitten.

Teatteriesitys oli kuin olikin hauska: klovni temppuili, törmäili ja kaatuili. Lapset hirnuivat kielloista huolimatta ja kommentoivat esiintyjän temppuja aina kun… saivat. Käytävällä istuva teatterin työntekijä nimittäin kulutti puolitoistatuntisen vaatimalla nuorelta yleisöltä hiljaisuutta. SHHHH!!! SHHHH!! SHHHH!! SHHHHH!!!!!

Miksi? Kertokaapa se minulle. Itse selittäisin sitä ehkä näillä arvostetuilla ranskalaisilla käytöstavoilla, joihin kouliminen aloitetaan maassa varhain. Ja kieltämättä lapset istuivatkin kiltisti paikoillaan koko esityksen ajan. Se oli sitä yhden aikuisen ärsyttävää suhinaa lukuunottamatta oikein mukava hetki.

Kotimatkan poukkoilimme takaisin koululle ja jutustelimme rimpuilevien lasten kanssa esityksestä. Pienokaiset komennettiin takaisin jonoon aina kun väsyneen askel hairahtui sivuun. Yks kaks yks kaks, marssi yks kaks. 

Kaukaa kuulin jonkun aikuisen huutavan: – Etkö ymmärrä mitään? Sinua ei kyllä oteta enää koskaan mukaan!