Onneksi aika kultaa muistot

theoule

– Ei näitä uimalaseja vaan toiset!

– Nää uimalasit painaa!

– Vesi on liian kylmää ja täällä tuulee!

– Haluan meidän kotirannalle nyt!

Niinpä niin. Eletään vaan niin kuin jokainen viikonloppu olisi lomaa. Niinhän me silloin aikoinaan päätimme kun tänne tultiin. Ja jos suoraan sanotaan, hirveästi ei normaaleissa olosuhteissa tarvitsisi sen eteen töitä tehdä. Riittää kun työntää varpaat hiekkaan, molskahtaa turkoosiin veteen ja hieroo olkapäihin aurinkovoidetta.

theoule_vene

Tänään heräsimme aikaisin, koska halusin päästä minilomalle lempparirannalleni kuvankauniiseen Theoule-sur-Meriin. Meiltä sinne ajaa vain reilut puoli tuntia, mutta matkaan on laskettava myös parkkipaikan etsimiseen kuuluva aika – ja hei – melkein selvittiin perille ilman että keltään meni hermot. Ah näitä maisemia! Ihailin rinteitä, värikkäitä kukkia ja auringonvarjon muotoisia mäntyjä, joita täällä kutsutaan nimellä pin parasol. Hengitin merituulta, annoin hiusten hulmuta. Täydellistä.

pin parasol

Valitettavasti kaikki eivät olleet kanssani samaa mieltä. Tuttu Antibesin ranta olisi kuulemma ollut triljoona kertaa parempi. (Kuulostaako tutulta?)

– Ei täällä oo kivaa!

– Nonni, lähdetään heti kotiin jos tää on tämmöstä, tiuskaisin rakentavasti kun olin viimein saanut levitettyä pyyhkeet rannalle. Hiekka lensi tuulessa silmiin, harmitti minuakin tietysti.  Ei tämän näin pitänyt mennä. Kaduin että tuli lapsille taas vauhkoiltua, mutta silti hei kamoon. Onhan tämä nyt sentään paratiisi.

rantakukka

Olen toki jo hyväksynyt sen tosiasian, ettei minua ei ole siunattu lehmänhermoilla niin kuin miestä, joka onnekseni vei tuohtuneet pikkuiset lyhyelle tutkimusmatkalle lähipolulle. Sillä aikaa sain hetkeksi solahtaa romaanin uumeniin ja kun porukka tapasi uudelleen kymmenen minuutin kuluttua, elämä oli yhtä hymyä. Kaikki hyvin, ranta on mahtava, lounaspaikka vieläkin mahtavampi. Rosé-viinilasillisen jälkeen aloin jo haaveilla muutosta Theoulen vuorenrinteille, eivätkä edes rantaa vahtineet sotilaat eivät saaneet mieltäni masentumaan.  Magnifique!

lounas

ranta-armeija

Kotimatkalla mietin päivän kulkua.

– Mikä on ranskaksi aika kultaa muistot? kysyin mieheltä autossa. Näinhän tällaisina päivinä onneksi tuppaa käymään, ettei ne huonot hetket enää pysy mielessä. Mies ei äkkiseltään keksinyt ranskankielistä vastinetta, mutta ymmärsi.

Kun pääsimme kotiin,  aloin valmistaa pika-aperoa naapureille, jotka olivat tulossa juhlistamaan koulun alkua. Oli ihana nähdä. Nauroimme päivän kululle, naapureillehan känkkikset ovat tuttuja, näitä on heilläkin nähty.

– No, olitko rannalla kiltisti, rouva kysyi tyttäreltä hetken perästä pilke silmäkulmassa.

– No en ollut, mutta ei ollut äitikään, tyttö kikatti.

Niinpä niin. Ilta päättyi omien ja naapurin lasten tanssinäytelmään. Kuka nyt yhtiä kiukkuja muistelee, mieleen jäi lopulta tästä päivästä vain tämä:

tanssi

 

Paluu muuttuneeseen Etelä-Ranskaan

juan les pins laivat

Iltauinti ja eväät hempeässä ilta-auringossa, suloisella Juan les Pinsin rannalla. Samalla rannalla istuimme viimeksi 14. heinäkuuta.

Se oli ihana ilta nyt niin kuin silloinkin. Suru-uutiset Nizzan iskuistahan kiisivät korviimme heinäkuussa vasta kun olimme palaamassa rannalta kotiin.

juan les pins ranta

No oliko mikään muuttunut? Olin kyllä kuullut, että sotilaat partioivat nyt uimarantojakin. Ja tietysti myös sen, että jostain hämärästä syystä burkinit olivat nyt kiellettyjä monissa lähikaupungeissa. Antibesin alueella ei  pormestari kieltoon lähtenyt (“miksi kieltää hiekalla se, mikä on asfaltilla sallittua”), vaikka naapurissa Cannesissa ja Villeneuve-Loubet’ssa näin onkin tehty. Hyvä niin. Mielestäni koko kielto on kaikkinensa äimistyttävä, jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä (politiikkaan en nyt puutu), että tässä läkähdyttävässä kuumuudessa kaikenlaiset uimakiellot ovat kohtuuttomia. Kyllä mereen mahtuu.

juan les pins rantaeväät

Omalla rannallamme tunnelma oli kaikesta huolimatta ennallaan. Lapset temmelsivät vedessä ja nauttivat. Pyyhenaapurit aloittelivat aperitiiviään. Toiset kaivoivat maailman suurinta tunnelia Kiinaan. Tätä iltanautintoa olin kaivannut viileässä kesä-Suomessa.

juan les pins

Sitten kun väsymys voitti, pakkasimme tavarat takaisin autoon ja päätimme vielä tehdä ex tempore- pysähdyksen Juan les Pinsin jäätelökioskilla. Lipitimme suklaapallomme auringonlaskussa hiljaa, kahvilat olivat puolitäysiä. Alueella on Nizzan iskun seurauksena kärsitty turistikadosta.

juan les pins sotilaat

Matkalla törmäsimme kolmeen rynnäkkökiväärejä kantavaan sotilaaseen, joiden terävät katseet vaelsivat kadun kulmasta toiseen.

– Äiti, onko täällä ikinä ollut pahoja? kysyi 4-vuotiaani  pyssymiehet nähdessään. Hänelle emme ole kertoneet kesän tapahtumista, miksi kertoisimmekaan pikkuiselle.

– Ei, ja nämä pitävät huolen, ettei tulekaan, sanoin, vaikka asemiesten läsnäolo ahdistikin. Ehkä sotilaiden on tarkoitus luoda turvaa, mutta minut heidän käyskentelynsä turistien keskuudessa nostivat varpailleen.

juan les pins selfie

Vasta viime viikolla näille samoille kaduille joku heitti papatteja niin, että ihmiset luulivat uuden hyökkäyksen alkaneen. He ryntäilivät saaden aikaan sellaisen kaaoksen, että lähes 80 ihmistä joutui sairaalaan. Se kuulosti hämmästyttävältä Suomessa, mutta leikkipuistokeskustelut Ranskassa osoittivat, että pelko oli ollut todellinen. Yölliset ambulanssijonot olivat palauttaneet mieleen kuukausi sitten tapahtuneen. Jopa rannan kahvion seinään on liimattu iso Vigipirate-kyltti, joka varoittaa nostetusta turvallisuustasosta.

juan les pins ilta

Tunnelma on jännittynyt.

– Minä en mene enää rannalle, koska pelkään, sanoi yksi tuttava. Toinen kertoi vilkuilevansa olan yli jatkuvasti, kolmas pohtivansa uusia, turvallisemman oloisia kävelyreittejä.

Ensi viikolla alkaa lasten koulu. Turvallisuustasoa on nostettu jo aikamoisesti Pariisin iskujen jälkeen. Mitähän vielä on odotettavissa?

 

 

Inspiraatiota naisista

Helena

Muistan lukeneeni jostain, että Hello Rubyn Linda Liukkaalla on työhuoneessa seinällään Tove Janssonin kuva. Esikuva on kuin rakettibensaa, muistelen hänen sanoneen. Tietenkään en löytänyt kyseistä haastattelua tähän hätään mistään, joten korjatkaa jos olen väärässä.

peppe

Istuskelen nyt olkkarin lattialla Ranskassa, lapset nukkuvat. Luen Peppe Öhmanin Livet och Patriarkatet -kirjaa, enkä meinaa malttaa päästää sitä käsistäni. Vakavaa asiaa naisten asemasta ja feminismistä, mutta köykäisesti, mihin on helppo samaistua. Peppe kirjoittaa tosi sujuvasti kohtaamisista, tapahtumista oman elämän varrelta. Ihailen hänen rohkeuttaan nostaa esiin asioita, jotka itse olisin kuitannut myötäilemällä. Esimerkkejä sukupuolittumisesta Peppe löytää aina Baileysin juomisesta (naisille tarjotaan mökillä makeaa likööriä kun miehet saavat viskiä) kotitöiden jakamiseen kun lapsi tulee perheeseen. Tuttuja juttuja.

julkkarit

Suomessa elämä oli jännää hurlumheitä varsinkin nyt viimeisellä viikolla, eikä vähiten kirjan takia. Julkkareita vietettiin perjantaina ja siellä oli aivan mahtavaa. Mutta vauhtia oli niin, että juuri nyt on kaikkein mahtavinta olla hetki ihan hiljaa ihan omassa kodissa.

– Kaikkea sinäkin ennätät tekemään, sanoi moni männäviikolla kirjastani. Siihen sitten korjasin, että ennätän ihan saman verran kuin muutkin. Minulle vaan on tullut tavaksi puskea aloittamani asiat jääräpäisesti loppuun.

IMG_2424

Ja jos totta puhutaan, ovat tässä touhussa auttaneet myös inspiraation lähteet kuten nyt esimerkiksi Peppe ja toinen bloggaava kirjailija-toimittaja Satu Rämö. Minulla ei ole, kuten Linda Liukkaalla varsinaista esikuvaa. Sen sijaan ammennan innostusta naisista, jotka, kuten minäkin, asuvat ulkomailla ja tekevät juttuja joita rakastavat. Ja –  jollain kummallisella tavalla onnistuvat siinä. Tai jos eivät onnistu, mokaan ei ainakaan jäädä makaamaan.

Pari viikkoa sitten osuimme Peppen kanssa Helsinkiin yhtä aikaa. – Ei sitä kirjaa olisi kukaan julkaissut, jos se olisi sontaa, Peppe sanoi minulle Helsingissä smoothien äärellä kun hermoilin Maman finlandaisen tuloa kauppoihin. Oli jotenkin vaikea uskoa, että olin oikeasti kirjoittanut kirjan, josta joku voisi tykätä. Nyökyttelin – kyllähän tuo monta kirjaa julkaissut tietää paremmin.

satu

Mistä tulikin mieleeni, että olettehan muuten lukeneet Sadun kirjan Islantilainen voittaa aina ? Se on sukellus saarivaltion arkeen suomalaisen, yhteiskuntaa erinomaisen hyvin tuntevan naisen silmin. Itse olen käynyt Islannissa kaksi kertaa: ekalla kerralla saarella meni älyttömän kovaa, toisella möyrittiin lamassa.  Herkullisinta antia kirjassa on mielestäni se, kuinka Satu käy läpi pankkikaaosta ökypankkiiri-illallisesta pankkien kaatumiseen. Satu kirjoittaa tosi soljuvasti ja hauskasti. Tämän kirjan jälkeen islantilaisia tajuaa oikeasti himpun verran paremmin.

Se, jos mikä innoitti minua myös tässä omassa kirjaprojektissa. Ehkä oman kirjan jälkeen ranskalaiset tavat ovat vähän tutumpia.

Erityisen tärkeitä tällaiset inspiraation etälähteet ovat silloin kun töitä puurtaa yksin, niin kuin minä. Ilman niitä olisin edelleenkin yöpuvussa. Onko teillä esikuvia tai inspiraation lähteitä?