Oma lapsuus vs. hänen lapsuutensa

Untitled design

Eilisaamuna jätin tyttären ensimmäistä kertaa taidekerhoon. Keskiviikot ovat täällä Ranskassa vapaita – silloin lapset harrastavat ja vanhemmat / isovanhemmat kuljettavat.

Kun katselin taidekerhon luokkahuoneen näkymää, minua nauratti.  Kylläpä vain ovat näkymät vähän toisenlailla inspiroivat kuin omassa taideluokassa Mikkelissä aikoinaan. Vaikkei siinäkään kyllä mitään vikaa ollut, päin vastoin – taidekurssi oli niitä lapsuuden harrastuksia, joita vieläkin muistelen tosi lämpimästi.  Joten kun tytär ilmoitti haluavansa taidetunneille, tunsin ylpeyttä ja onnea. Kyllä kyllä, se järjestetään ehdottomasti!

Ulkomailla, kaksikulttuurisessa perheessä kasvavan lapsen arki on monella tapaa hirmu toisenlaista kuin oma silloin aikoinaan, mutta onneksi näitä äitiä rauhoittavia, pieniä yhtäläisyyksiäkin löytyy. Ehkä tässä on kyse ennen oli kaikki paremmin -syndroomasta tai sitten vain niistä pienistä, ulkosuomalaisia joskus vaivaavista koti-ikävän välähdyksistä.

Harrastuskuskailun lomassa mietin arkipäiviemme kulkua nyt ja silloin ennen.

koulu

1. Koulumatka 

Omat lapseni aloittivat esikoulutiensä jo kolmevuotiaana, mikä ahdisti mammaa, mutta hyvin nuo pärjäävät. Lapset viedään kouluun ja takaisin – onneksi meidän tapauksessamme kävellen. En kestäisi eteläranskalaista ruuhkaa joka päivä! Koulun tiloihin eivät vanhemmat saa turvallisuussyistä mennä, vaan lapset on jätettävä portille.

Itse muistan käyneeni Suomessa aina eskariin saakka vain seurakunnan kerhossa ja hoidossa. Sitten eskarin alettua olin sielläkin vain puoli päivää, minkä jälkeen talsin yksin hoitotädin luokse, ajatella. Koulumatkatkin taitoin myöhemmin aina yksin tai ystävän kanssa.

2.  Harrastukset ja harrastukset

Kuten mainitsin, Ranskassa harrastukset keskittyvät siis keskiviikkoihin. Meillä on perheen keskiviikkopaletissa nyt taidekurssia, muskaria ja jumppaa. Jokaisessa harrastuspaikassa näkee eväitään kantavia, stressaantuneita ranskalaisvanhempia, jotka hikoillen juoksuttavat lapsiaan paikasta toiseen; yhden tanssiin, toisen futikseen, kolmannen pianotunneille.

Kun istuin katsomassa pienokaisen jumppaa, tajusin, että itse taisin aloittaa harrastukset vasta kouluiässä. Ne eivät ehkä olleen yhtä fiinejä kuin nämä omien lasten harrastukset, mutta kätevästi järjestetty koulun yhteyteen: kuviskerho, musiikkikerho ja voimistelukerho. Lisäksi oli se hauska seurakunnan jääpallokerho (olikohan se tosiaan seurakunnan?). Vieläköhän se on sellaista?

IMG_6979

3. Iltapäivät

Täällä lapset pääsevät koulusta 16.30. Jos silloin en töiden vuoksi ennätä hakemaan, he voivat jäädä koululle iltakerhoon aina kello 18 saakka. Yksinäisiä hetkiä ei ole koskaan, mikä on ihanaa.

Omasta lapsuudesta muistan, kuinka ekalla ja tokalla käveltiin ystävän kanssa reilun kilometrin päähän iltapäiväkerhoon. Yleensä matkat sujuivat hyvin, mutta välillä reissut äityivät lumisodiksi ja kestivät ikuisuuuuuuden. Sitten kolmannella luokalla, kun pitikin ip-kerhon sijasta jäädä yksin kotiin, minua pelotti kovasti. Olin varma, että Michael Jacksonin Thriller-hyypiö asui kellarissa.

4. Välipala

Nykyään kiroan, jos en ole muistanut hankkia valmiseväitä kaappiin. Hyvän omantunnon hankin ostamalla vain luomusuklaakeksejä (hah, älkää nirhatko!), joita sitten tarjoan koulun portilla. Niin – heille jotka eivät tiedä – ranskalaislapset syövät aina koulusta päästyään keksejä. Tätä kutsutaan nimellä “gouter” ja se on oleellinen osa ranskalaista päivää. Ennen minäkin kauhistelin, nyttemmin – hopsista hoo – olen antanut periksi. Paha äiti.

Voipi olla selityksen makua, mutta kyllä omassakin lapsuudessa mummi leipoi aina koko syksyksi pikkupullia pakkaseen. Niitä sitten lämmittelin kun pääsin koulusta kotiin. Ja join supersuklaisen kaakaon kanssa. Lopputuloksena aikuinen ihminen.

keksit

5. Illallinen

Iltaruoka syödään seitsemän tienoilla. Se onkin sitten ihan kunnon ateria, ei mitään iltapuuroja. Jos jostain olen aika ylpeä niin siitä, ettei meillä syödä eineksiä ollenkaan. Miinusta taas tulee siitä, ettemme aina syö yhdessä niin kuin kunnon ranskikset: jos mies on myöhään töissä, odottelen häntä ja syömme kahden sitten kun lapset nukkuvat (lapset ovat pedissä viimeistään puoli yhdeksän).

Pienenä muistan, että ruokaa syötiin kun äiti tuli töistä eli viideltä. Lempiarkiruoka oli saarioisten maksalaatikko, jota syötiin usein porkkanaraasteen kera. Slupsis. Mitäköhän nämä pienet ranskikset tuumaisivat jos semmoisen kantaisi pöytään?

 

Conseils pour un style français au quotidien by Héléna

IMG_0189

Comme vous le savez, ce blog n’est pas un blog de mode. Et je ne suis pas non plus une personne très à la mode. Mais ces temps, j’essaie de faire de mieux pour être présentable.

Dans cet environnement dans lequel chaque personne croisée semble avoir passé plus de cinq minutes devant son miroir, il a bien entendu été indispensable de changer, au moins un peu. Maintenant, le matin, je me demande si les vêtements sont assortis. Je mets du rouge à lèvre avant de sortir et sans de grandes boucles d’oreilles, je me sens presque nue.

Mon mari a joliment dit que c’est seulement en France que j’ai commencé à être féminine. Peut-être que c’est vrai. Il faut dire que c’est très sympa de mettre en valeur ses côtés féminins, même si en Finlande j’avais tendance à considérer ce genre choses comme étant un peu superficielles. Mais pourquoi une femme ne pourrait-elle pas avoir l’air d’une femme ? 

14733465_169026436892554_7020220991313805312_n

En fait, ce look “français travaillé sans en avoir l’air” n’exige pas grand chose (si on ne compte pas cette éternelle minceur). Dans les magazines de mode, on peut lire des millions de différents conseils pour un look « French chic » mais moi, je m’en tiens aux règles tacites suivantes. Avec elles on peut déjà aller loin :

  • Les vêtements et chaussures de sports ne servent qu’à faire du sport.
  • Les chaussures orthopédiques ne sont stylées dans aucune situation.
  • Les leggings sont des sous-vêtements ou des vêtements pour enfants.
  • Les imprimés à grosses fleurs vives font, aux yeux des français, ressembler celles qui les qui les portent à des nappes.
  • Il faut préférer des couleurs naturels et poudrées à des couleurs vives. Même chose pour les cheveux. Leur couleur doit être naturelle, même si leur brushing prend une heure ou deux.
  • Sinon, less is more : le maquillage chargé, les grands décolletés ou les chaussures à talons qui ont l’air inconfortables et sans style ne se retrouvent pas dans les gardes-robes des français. Fais confiance à l’intemporel plutôt qu’à la tendance.
  • Les collants épais et colorés ne sont pas portés par les femmes adultes.
  • Seuls les touristes portent des pantacourts.
  • Les chaussettes dans les sandales peuvent provoquent le rire voir des fou-rires.
  • Entre femmes, parler de ses performances sportives ou comparer ses crèmes anti-rides à celles des autres est embarrassant. On doit prendre soin de soi EN SECRET.
  • Les soins pour la peau doivent être achetés en pharmacie, qui est un paradis. Les locaux eux-mêmes le font.
  • Si un fantôme ridé regarde du miroir le matin, il faut faire confiance aux conseils de mon amie Lilli (en photo) « plus on le cache, mieux c’est » et mettre une bonne paire de lunettes de soleil.

lundi en francais

 

Lastenkirja, joka kutitteli äidin hereille

ponttohirvio2

Ah! Saimme luettavaksi aivan ihastuttavan lastenkirjan! Ja heti alkuun on sanottava, että kehuisin kirjaa aivan yhtä paljon, vaikkei sen kirjoittaja olisikaan toinen ulkosuomalainen nainen, ystäväni, Peppe Öhman (klik!).

Kim ja pönttöhirviö sekä muita tarinoita on viiden lyhyen tarinan kokoelma lastenkirja. Kuten nimestä voi arvata, sen jokaisessa tarinassa seikkailee pikkuinen Kim tovereineen. Niin – eivätkä Kimin kaverit eivät ole mitä tahansa kavereita, vaan esimerkiksi leikkipuiston lätäköstä löytyvä hai, liikenneruuhkassa lymyilevä dinosaurus ja lapsia pelkäävä vessanpönttöhirviö.

ponttohirvio-kirja

Kun aloitimme kirjan ensimmäistä tarinaa haista, huomasin olevani ymmälläni. Mitä pitäisi ajatella pikkuisesta lapsesta, joka sukeltaa syvälle äidin ulottumattomiin ja jutustelee hain kanssa vedenalaisesta pissaamisesta ja kakkaamisesta? Hmm. Jotenkin tämä tuntui niin kovin erilaiselta kuin ne lukuisat lastenkirjat, joita viime vuosina on tullut kahlattua lasten kielitaidon ylläpitämiseksi.

Mutta mitä pidemmälle kirjassa etenimme, sitä mukavammalta ja ymmärrettävimmiltä Kimin seikkailut tuntuivat. Kimistä tuli ystävä, jonka tarinoita halusi lukea lisää. Sillä tällainenhan se juuri on, onnellisen lapsen maailma, jossa arkiset asiat, kuten korvavaikku ja autoruuhka sekoittuvat loputtoman pituiseen mielikuvitusmaailmaan. Ei kaiken tarvitse olla ylijärkevää saati opettavaista.

Ja juuri siksi kirjan lukeminen oli itsellekin tervehdyttävä kokemus: tuntui kuin Peppe Öhman ja kuvittaja Terese Bast olivat onnistuneet luikertelemaan pikku-Helenan päähän ja avaamaan muistolaatikon, jonka olin ajat sitten työntänyt sivuun. Miksei aikuisen Helenan maailma enää näytä yhtä hauskalta kuin Kimin? Olenkohan minä muuten äitinä aivan uber-tylsä?

ponttohirvio

Lapsemmekin tykkäsivät Kimin seikkailuista valtavasti. Pimeää jännittävän pojan suosikkisaduksi valikoitui Kim ja pönttöhirviö (vaikkei hirviöitä olekaan, mutta susia on!) ja tyttären lemppariksi Kim ja yllätys (koska se hevonen on niin ihana!). Yksi kysymys jäi kuitenkin askarruttamaan heitä molempia: onko Kim tyttö vai poika? Miten on Peppe?

Peppe Öhman, kuvitus Terese Bast, “Kim ja pönttöhirvio sekä muita tarinoita”

Kirjan on suomentanut Tommi Järvinen